Määräaikaisiin palvelussuhteisiin liittyy sellainen määrä virheellisiä ajatuksia ja käytänteitä, että jos harrastaisin salaliittoteorioita, olisi tässä niille otollinen maaperä. Jätän nyt kuitenkin teoriat omaani vilkkaammille mielikuvituksille ja pitäydyn juridiikassa. Keskityn tässä viranhaltijoiden oikeudelliseen asemaan, mutta pitkälti samat pääsäännöt koskevat työsuhteisia.
Pääsääntönä on viranhaltijan ottaminen virkasuhteeseen toistaiseksi.
Viranhaltijalaki asettaa lähtökohdan palvelussuhteen kestolle, jonka ydin terävöityy lain esitöissä: ”Säännöksen tarkoituksena olisi ensinnäkin korostaa sitä seikkaa, että pääsääntönä on viranhaltijan ottaminen virkasuhteeseen toistaiseksi. Vain niissä tapauksissa, joissa on olemassa laissa tai asetuksessa erikseen säädetty peruste, viranhaltija voitaisiin ottaa määräajaksi.” Siinä on vastaus alun lauseista jälkimmäiseen.
Vain, jos tilanteessa on jotain poikkeuksellista ja sen poikkeuksen perusta on laissa, voidaan tekijä ottaa määräajaksi.
On suorastaan hämmästyttävää, miten nurinkurisesti palvelussuhteiden kesto työmarkkinoilla nähdään ammattialasta ja koulutustaustasta riippumatta. Aivan yksiselitteinen pääsääntö on, että kun työnantajalla on työ, joka tarvitsee tekijää, otetaan siihen henkilö sitä tekemään ilman, että työskentelylle on määränpää näkyvissä. Vain, jos tilanteessa on jotain poikkeuksellista ja sen poikkeuksen perusta on laissa, voidaan tekijä ottaa määräajaksi. Ja heti kritisoin itseäni sanasta ”voidaan”. Koko ajatuskulku pitäisi olla siten, että määräajaksi otetaan, jos on pakko. Viranhaltijalain po. kohta päättyy ilmaisuun ”…määräaikaista virkasuhdetta edellyttävä seikka sitä vaatii.” Määräaikaista virkasuhdetta edellyttävä seikka sitä vaatii. Naulan kantaan! Siinä on se mainitsemani pakko määräaikaisuudelle tahtotilasta riippumatta.
Eikö sitten muka ole kohtuullista ensin katsoa sujuvatko ne työt? Kyllä, on kohtuullista molemmin puolin miettiä, vastaako tilanne odotuksia. Tällöin kuitenkin puhutaan eri asiasta. Tuota aikaa kutsutaan koeajaksi ja sen perusteet ja käyttö ovat tyystin toiset, toki lakiin perustuvat nekin.
Entäpä liian vähäiset virat?
Entäpä liian vähäiset virat? Kävinpä kerran jo hieman kiivaammaksi käynyttä keskustelua erään työnantajan edustajan kanssa hänen valitellessaan tietyn klinikan virkatilannetta. Sanoin hänelle, että juristina tiedät aivan yhtä hyvin kuin minäkin, että teillä on pysyvä työvoiman tarve ja se, että poliittiset päättäjät eivät perusta riittävästi virkoja, ei ole minkäänlainen juridinen argumentti määräaikaisuuksien puolesta. Hän huokaisi ja vastasi: ”No niin tiedänkin, mutta käteni ovat sidotut.” Arvatenkaan en saanut samaa lausahdusta häneltä kirjallisesti. Mutta keskustelumme sävystä huolimatta se toi välillemme yhteisen ymmärryksen siitä, että maailma ei tältäkään osin ole ihan valmis vielä.
Lääkäreiden määräaikaisuuksia vaivaavat monilta osin edellä esitetyt ”maantavat”. Laajimmat haasteet liittyvät erikoistumisaikaan. Näin silti, vaikka oikeuskirjallisuuskin toteaa lähtökohdaksi sen, että määräaikainen virkasuhde on pituudeltaan koko tiedossa olevan tarvittavan ajan pituinen katkomatta sitä lyhyempiin pätkiin. Lobbauksemme tuloksena saimme Kunta- ja hyvinvointityönantajat KT:n virkasuhdeoppaaseen tähän selvät sävelet. Työn luonteen vuoksi erikoistuminen toteutetaan pääsääntöisesti määräaikaisena, mutta tällöinkin lääkärit työskentelevät erikoistumisen ajan kullakin työnantajalla määräaikaisessa koulutusvirkasuhteessa. Huomasittehan, ettei siinä ole monikkoa? Koska siinä on koko asian ydin. Ponnistelumme eivät jääneet tuon tekstin muuttamiseen, vaan tavoite on muuttaa koko näihin kohdistuva ajatusmaailma ja käytäntö siten, ettei tämän ympärillä enää pyörisi kirjoitukseni alun kaltaisia, juridisesti pätemättömiä harhaluuloja.
Askel kerrallaan kohti oikeudenmukaisempaa työelämää. Se mielessä aloitan jokaisen työpäiväni.
Heli Hartman-Mattila
Kirjoittaja on Lääkäriliiton lakimies