Professori Brommelsin vetämä selvityshenkilötyöryhmä ’Valinnanvapauden ja monikanavarahoituksen yksinkertaistaminen sosiaali- ja terveydenhuollossa’ luovutti loppuraporttinsa ministeri Rehulalle alkuviikosta. Raportin perusteella hallituksen on tarkoitus linjata valinnanvapauteen liittyviä näkemyksiään: järjestämispaketin linjausten julkistamisellahan alkaakin olla jo kiire – sote-puu puhjennee lehteen näillä säillä milloin tahansa!
Raportissa on paljon hyvää. Vaikka yksityiskohdissa on pohtimista, ja monista linjauksista olenkin eri mieltä. Eräs linjaus, viime vuosien valmistelun aikana useampaankin kertaan hoettu, pysäytti kuitenkin vallan erityisesti pohtimaan: jos hinta on määrätty saman sisältöisestä palvelusta samaksi ja kiinteäksi kaikille palveluntuottajille, tuottajat kilpailevat laadulla.
Todettakoon nyt aivan ensimmäiseksi, että sama hinta kaikille palveluntuottajille sisällöltään riittävän yksityiskohtaisesti määritellystä palvelutuotteesta on aivan oikea linjaus. Myös minimilaadun kriteerit tulee määritellä, laatujärjestelmät luoda, ja laatutieto tuoda palveluntarvitsijoiden näkyville.
Mutta mietitäänpä hintaa. Yksityiselle tuottajalle palvelusta maksettavan hinnan tulee kattaa palvelun tuotantokustannukset, ja lisäksi jotakin pitäisi jäädä pussin pohjalle, katteeksi. Muutenhan ei kannata toimia. Katetta voi parantaa kehittämällä palveluprosessit entistä kustannustehokkaammiksi ja kehittämällä uusia palveluinnovaatioita. Ja toki skaalaeduillakin on merkityksensä: enemmän asiakkaita, niin yksikkökustannus ainakin johonkin rajaan asti pienenee ja katteen kasvattamisen mahdollisuus paranee.
Jos palvelutuotannon pystyy virittämään tehokkaaksi, kannattaa houkutella asiakkaita. Absoluuttinen tuotto paranee joka tapauksessa, ja skaalaetujen ansiosta ehkä suhteellinenkin tuotto. Jos taas tuotanto on kustannustehotonta, lisäasiakkaat pahimmillaan tuottavat vain lisää absoluuttista tappiota.
Entäs laatu – maksaako se jotakin? Vastaus lienee itsestään selvä – parempi laatu maksaa enemmän. Toki, huomattavan huonokin laatu maksaa, jos/kun edellytetään tuote- tai palvelutakuuta. Mutta oleellista on, että korkeamman laadun tuottaminen kuluttaa enemmän tuotantopanoksia kuin riittävän peruslaadun tuottaminen. Enemmän henkilöstöresursseja, ja usein myös investointeja.
Laatukaan toki ei ole yksiselitteinen asia. Asiakkaalle laatu – asiakaslaatu – on saatavuutta, saavutettavuutta, joustavuutta, hyvää kohtelua. Sanalla sanoen asiakaslähtöisyyttä. Eikä se taas – oletettavastikaan – mahdottomia maksa.
Terveydenhuollossa aivan yhtä keskeistä on kuitenkin substanssilaatu. Toiminnan lääketieteellinen oikeellisuus, vaikuttavuus, virheettömyys, komplikaatioiden minimointi. Terveydenhuollossa kun lähtökohtaisesti ei voida hyväksyä hukkakappaleita, niin kuin tavaroiden liukuhihnatuotannossa, jossa laatu voidaan optimoida suhteessa tuotantokustannuksiin. Ja siksi laadun kohottaminen terveydenhuollossa maksaa.
Kannattaako siis laadulla ollenkaan kilpailla – ainakaan tällä todellisella substanssilaadulla? Ehkä. Mutta se edellyttää laatutiedon systemaattista ja lähes reaaliaikaista rekisteröintiä ja näkyväksi tekemistä. Ja että laadun parantamisesta ollaan valmiita maksamaan: joko järjestäjä on valmis sijoittamaan enemmän tai tuottaja valmis tinkimään katteestaan. Tai että tuottaja pystyy kehittämään tehokkaampia ja samalla laadukkaampia tuotantoprosesseja. Ja että asiakkaat – palveluntarvitsijat – ymmärtävät vaatia entistä parempaa laatua.
Lääkäriliitto tarkensi huhtikuun puolivälissä linjauksiaan sote-uudistuksesta. Linjaukset sisältävät ajatuksen mm. siitä, että terveydenhuollon palvelutuotantoa on kehitettävä entistäkin laadukkaammaksi, monipuolisemmaksi ja jatkuvasti muuttuvaan toimintaympäristöön soveltuvaksi. Ja että potilaiden perusteltujen valintojen tekeminen edellyttää ajantasaista tietoa palveluista ja niiden laadusta.