Sairaanhoitajien rajatun lääkkeenmääräämisen aloittamista perusteltiin aikanaan mm. sillä, että terveydenhuollon kentällä levinnyt laittomuus pitää saada kuriin. Kun sairaanhoitajat täyttivät lääkäripulaterveyskeskuksissa lääkärien valmiiksi allekirjoittamia reseptilomakkeita, oltiin kieltämättä laittomassa tilanteessa.
Samaa perustetta käytetään nyt säteilylainsäädännön kokonaisuudistuksen valmistelussa. Terveydenhuollon ammattihenkilölakiin ollaan tuomassa sairaanhoitajille rajattua lähetteenkirjoittamisoikeutta röntgenkuvauksiin. Kun hoitajat niitä kuitenkin tekevät – laittomasta toiminnasta pitää päästä eroon.
Samaa logiikkaa taidan yrittää soveltaa seuraavan kerran, kun saan ylinopeussakon. Koska kerran kuitenkin ajan ylinopeutta, tieliikennelakia pitää muuttaa, että tästä laittomuudesta päästään eroon.
Ammattihenkilölain logiikkakin on vekkulia. Lääkärin erityiseksi oikeudeksi on kirjattu potilaan tutkimuksesta, taudinmäärityksestä ja siihen liittyvästä hoidosta päättäminen. Siis, diagnostiikka ja hoidon määrittäminen – aika usein hoidosta päättäminen on lääkityksen valintaa ja määräämistä.
Lain em. säännöstä ei rajatun lääkkeenmääräämisen käyttöönoton yhteydessä muutettu. Niinpä lakiin tuotiin uusi määrittely: oireenmukainen hoito ja rajattu lääkkeenmäärääminen. Näillä tarkoitetaan tilannetta, jossa muu terveydenhuollon ammattihenkilö kuin lääkäri ”aloittaa hoidon potilaan oireiden ja käytettävissä olevien tietojen sekä tekemänsä hoidon tarpeen arvioinnin perusteella”.
Siis kun lääkäri tutkimustensa perusteella diagnosoi vaikkapa streptokokin aiheuttaman nielurisatulehduksen, hän tekee taudinmäärityksen ja päättää hoidosta – ja määrää hoidoksi esimerkiksi penisilliiniä. Samassa tilanteessa sairaanhoitaja kirjoittaa penisilliinireseptin aloittaakseen hoidon ”potilaan oireiden ja tekemänsä hoidon tarpeen arvioinnin perusteella”. Vekkulia.
STM:n raportissa on esitelty mm. rajatun lääkkeenmääräämisen piirissä oleville sairaanhoitajille, ko. toimintayksiköiden johdolle ja toimintayksiköissä työskenteleville lääkäreille, sekä toiminnan kohteena oleville asiakkaille tehtyjen kyselyjen tuloksia. Vastanneita sairaanhoitajia oli 85 ja lääkäreitä 45 – potilaita oli jo kaksi ja puolisataa.
Laskeskelin raportissa kuvattua toiminnan volyymiä. Vuonna 2014 apteekit toimittivat sairaanhoitajien kirjoittamia reseptejä raportin mukaan alle 8000 kappaletta; toimitettujen reseptien kokonaismäärästä tämä on reilu kymmenestuhannesosa. Näistä resepteistä oli maksettu korvauksia samana vuonna 63.600€; maksetuista korvauksista tämä on muutama sadastuhannesosa.
Raportissa ehdotettua toiminnan laajentamista, sairaanhoitajilta edellytettävän koulutuksen keventämistä ja kustannusvastuun siirtämistä valtiolle perustellaankin sillä, että toiminta on lähtenyt huonosti käyntiin. Käyntiinlähdön tahmeus on totta: viiden vuoden jälkeen lisäkoulutuksen suorittaneita sairaanhoitajia työskentelee toiminnan piirissä alle 200 – pari promillea sairaanhoitajien kokonaismäärästä. Terveyskeskusten vuodesta toiseen vähenevä lääkärivaje oli muuten lokakuussa 2015 pienempi kuin tuo erityiskoulutettujen sairaanhoitajien määrä.
Kaikki varmaan muistavat, mitä sadussa keisarin uusista vaatteista tapahtui lapsen huudahduksen jälkeen? Ihmiset alkoivat kuiskutella ja lopulta koko kansa huusi: ”Hänellä ei ole vaatteita ensinkään!”
Olisikohan meidänkin katselijoiden aika avata silmämme ja todeta, ettei vekkulilla tavalla ammattihenkilölakiin kirjoitettu sairaanhoitajien oikeus rajattuun lääkkeenmääräämiseen ole ratkaissut perusterveydenhuollon keskeistä ongelmaa, hoitoon pääsyä ja sen saavutettavuutta? Vai toimimmeko niin kuin kamariherrat: jatkamme näkymättömän laahuksen kantamista?