Kirjasen nimi Etiikka, laatu ja valinnanvapaus kuvastaa niitä periaatteita, jotka ryhmä näki tärkeiksi terveydenhuollon kehittämisessä: vahva eettinen perusta, näyttöön perustuva toiminta ja laadun seuranta, sekä potilaan vapaus valita hoitopaikkansa ja hoitava lääkärinsä.
Ryhmän kuudesta jäsenestä kaksi on jo eläkkeellä ja pari vähintäänkin kolkuttelee tuota rajapyykkiä.
Esipuheeseen kirjasimme: ”Suomalainen hyvinvointivaltio on todennäköisesti suurimman murroksensa kynnyksellä sitten toisen maailmansodan. Keskustelua terveydenhuollon tulevaisuudesta käydään paraikaa vilkkaasti, mutta monesti tuntuu siltä, että keskustelijat eivät löydä toisiaan”. Sikäli kaukonäköistä, että kirjatun voi todeta olleen voimassa tuosta lähtien, ja edelleenkin.
Lääkäriliitto puolestaan on aina, tai ainakin minun muistini aikana, halunnut olla terveydenhuoltomme uudistaja ja kehittäjä. Siis edelläkävijä – ei jarrumies.
Jo 1990-luvulla liitto esitti terveydenhuollon alueellisen järjestämismallin aikaansaamista. Vuosituhannen vaihteen seutuvilla muotoutuivat liiton periaatteelliset terveydenhuoltojärjestelmää koskevan näkemykset: veroperusteinen rahoitus, suuret alueelliset järjestäjät, järjestäjän ja tuottajan eriyttäminen; tuottajien tasavertainen asema sekä potilaan valinnanvapaus.
Sittemmin olemme korostaneet erityisesti perustason palvelujen saatavuuden ja hoidon jatkuvuuden tärkeyttä.
Myös valtionhallinnossa on pyritty julkisen terveydenhuollon kehittämiseen: pääministeri Lipposen kansallinen terveyshanke, Vanhasen PARAS-hanke (kunta- ja palvelurakenneuudistus), Kataisen-Stubbin kuntapohjainen terveydenhuollon järjestämismalli (kunta- ja sote-uudistus), Sipilän maakuntamalli ja loppu viimein Rinteen-Marinin hyvinvointialuemalli, joka siis pääsi maaliin saakka.
Niinpä vuoden 2023 alusta, useiden hallituskausien ja vuosikymmenten vatuloinnin jälkeen, sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisvastuu siirtyi 21 hyvinvointialueelle – sekä Helsingin kaupungille ja kukkona tunkiolla HUS-yhtymälle.
Katse sisällölliseen kehittämiseen
Järjestämisvastuun uudelleenmuotoilun jälkeen, olipa se kuinka epätäydellinen ja epätarkoituksenmukainen tahansa, olisi nyt tärkeää uudistaa ja kehittää toimintaa vaikkapa palvelureformiksi nimettynä. Järjestämisuudistuksesta huolimatta terveydenhuoltomme on nimittäin vähintäänkin kriisiytymässä, jollei jo kriisiytynyt!
Meillä on selkeä terveydenhuollon, tai sosiaali- ja terveydenhuollon, rahoituskriisi. Hyvinvointialueiden alijäämät viime vuodelta, mukaan lukien laboratorioliikelaitosten ja HUS:n vastaavat, ovat lähes 1,5 miljardia euroa! Tälle vuodelle ennakoidaan vajaan miljardin euron alijäämiä. Ja nämä pitäisi kattaa vuoden 2026 loppuun mennessä.
Meillä on myös palvelujen saatavuuskriisi, läpi koko ketjun. Pitkäaikaishoidon ja -hoivan puutteet näkyvät ketjun loppupäässä, erikoissairaanhoidossa. Vanhukset täyttävät ympärivuorokautisten päivystysten potilaspaikat ja vuodeosastotkin – kuka vielä muistaa parin kolmen vuoden takaa HUS:n päivystyspoliklinikan uutisoidut tuntien ambulanssijonot? Mummoralli!
Perusterveydenhuollon saatavuutta, siis hoitoon pääsyn määräaikoja, on lainsäädännöllä ensin kiristetty ja sitten taas löysennetty. Missään muualla Länsi-Euroopassa ei edes ymmärretä tällaista keskustelua! Perustason palvelujen tulee olla saatavilla ilman mitään saatavuuden rajoitteita, myöskään taloudellisia, hoidon jatkuvuus turvaten.
Erikoissairaanhoidon elektiivisen toiminnan jonot venyvät ja paukkuvat, mikä liittyy vahvasti myös hoivapalvelujen saatavuuspuutteesta johtuvaan kysynnän pakkautumiseen ketjun loppupäähän. Pari-kolme vuotta sitten Siunsoten kardiologiylilääkäri kertoi keskussairaalan sydänosaston paikkojen täyttyvän huomattavassa määrin jatkohoitopaikkaa odottavilla vanhuksilla – kardiologisten potilaiden käytössä oli muistaakseni vain noin puolet osaston paikoista.
Lisäksi meillä on erityisesti mielenterveyskriisi. Erityisesti nuoren väestön mielenterveysoireilu ja hoidon tarve on lisääntynyt, mutta tarpeen kasvuun ei ole kyetty vastaamaan. Mielenterveysperusteiset työstä poissaolot ovat kasvaneet valtavasti, ja mielenterveysperusteet ovat ykkösenä haettujen työkyvyttömyyseläkkeiden joukossa.
Kirsikkana tämän kakun päällä komeilevat väestön sosioekonomisten ryhmien väliset terveyserot. Myös palvelujen käyttöerot ovat valtavat. Köyhimmät ovat kipeimpiä, mutta käyttävät palveluja vähiten.
Kirveelle – tai mille tahansa muulle korjaavalle työkalulle – olisi siis töitä!
Taloutta ei saa kestäväksi ilman hyvinvoivaa väestöä
Toimintamme keskeisenä tavoitteena tulee pitää väestön hyvinvoinnin ja terveyden sekä työ- ja toimintakyvyn turvaamista. Väestön hyvinvointi kun on kestävän talouden välttämätön edellytys. Eikä tavoitetta saavuteta vain terveydenhuollon keinoin, vaan se edellyttää yhteiseen tavoitteeseen tähtäävää toimintaa kaikilta yhteiskunnan eri toimintalohkoilta.
Terveydenhuolto siinä missä muutkin samaan tavoitteeseen tähtäävät toiminnot tulee nähdä investointina väestön työ- ja toimintakykyyn. Investointina, jonka tuottoa kuitenkin on maltettava odottaa. Tästä viiveestä huolimatta tuo investointi on uskallettava tehdä. Kriisit on selätettävä!
Yli kolmekymmentä vuotta olen ollut mukana seuraamassa valtakunnallista terveyspolitiikkaa ja osaltani vaikuttamassa Lääkäriliiton terveyspoliittiseen valmisteluun ja kannanmuodostukseen. Monta kertaa näiden vuosikymmenten aikana on ikuisesta idealistisesta optimististani huolimatta tuntunut kyyninen pessimismi välillä uhkaavan. Usein on tullut mieleeni lapsuudessani isältäni usein kuulemani toteamus: ”Hitaita ovat herrojen kiireet”.
Silti, yhteiseksi visioksi toivoisin tätä: Suomen väestö on Euroopan terveintä, hyvinvoivinta ja toimintakykyisintä, ja väestöryhmittäiset terveyserot ovat maanosamme pienimmät. Siinäpä tavoitetta seuraaville hallituksille – vaikkapa sitten yhteisen parlamentaarisen valmistelun pohjalta. Josko seuraavan kolmen vuosikymmenen aikana?