EU:n uudistettu hankintadirektiivi hyväksyttiin reilu vuosi sitten, ja se täytyy implementoida kansalliseen lainsäädäntöön ensi kevääseen mennessä. Suomessa asiaa on työstänyt vajaa pari vuotta sitten asetettu hankintalain kokonaisuudistuksen valmisteluryhmä, joka jätti mietintönsä huhtikuun lopussa, juuri eduskuntavaalien jälkeen.
Mietintö sisältää hallituksen esityksen muotoon laaditun ehdotuksen uudeksi hankintalaiksi. Lausuntokierros mietinnöstä on juuri päättynyt.
Reilu vuosi sitten kovasti puhuttanut uutinen oli parlamentaarisen sote-työryhmän linjaus kaksitasoisesta järjestämis-tuottamisrakenteesta: viisi järjestäjäkuntayhtymää ja 19 tuottajakuntayhtymää. Tuohon byrokraattiselta vaikuttavaan häkkyrään päätyminen ihmetytti silloin – mutta onneksi asialle löytyi selitys: hankintalaki!
Uusi, 18.4. hyväksytty hankintadirektiivi oli kuulemani mukaan tullut yllätyksenä kaikille – niin STM:n valmisteleville virkamiehille kuin parlamentaariselle sote-työryhmälle. Uutta direktiiviä tulkittiin niin, että se jättää vain kaksi järjestämisvaihtoehtoa: joko kaikkien julkisesti rahoitettujen sote-palvelujen kilpailuttamisen tai järjestäjän in house -tuotannon. Ja päädyttiin siis siihen, että tuottaminen annetaan yksinoikeudella kuntayhtymille.
Yllätys kuulostaa yllättävältä. Muun muassa sen vuoksi, että uudessa direktiivissä todetaan, ettei sen tarkoituksena ole laajentaa aiemman, vuoden 2004 hankintadirektiivin soveltamisalaa. Uusikin direktiivi koskee vain sellaista julkisten varojen käyttöä, joka on tarkoitettu tavaroiden ja palvelujen hankkimiseen hankintasopimuksella.
Hankintasopimuksella hankkimista – ja siis direktiivin soveltamisalaan kuuluvaa – eivät ole esimerkiksi järjestelmät, joissa kaikilla määritellyt edellytykset täyttävillä palveluntuottajilla on oikeus tuottaa palveluja ja asiakas valitsee palveluntuottajan. Tällaisia järjestelmiä olisi direktiivin mukaan pidettävä ”pelkästään lupajärjestelminä”.
Ruotsin terveydenhuollon valinnanvapausjärjestelmä on tällainen – ja siis niin vanhan kuin uudenkin hankintadirektiivin mukainen. Kuten valmisteluryhmän mietinnössäkin todetaan, ”hankintayksiköillä on mahdollista perustaa järjestelmä, jossa palveluiden asiakkaat valitsevat itselleen palveluntarjoajan hankintayksikön sopimuskumppanien joukosta”.
Ja onhan meillä terveyspalveluissa Suomessakin käytössä tällainen järjestelmä – apteekit! Ne ovat yksityisiä tuottajia, jotka tuottavat lääkkeiden vähittäismyyntipalvelua. Palvelu rahoitetaan suurelta osin julkisella rahoituksella (lääkkeiden sairausvakuutuskorvaukset). Ja asiakkaat saavat valita, mihin palvelupisteeseen menevät. Apteekkilupajärjestelmällä huolehditaan siitä, että palvelutuottajat täyttävät viranomaisen asettamat edellytykset.
Hankintadirektiivi tai Suomen hankintalaki ei siis voi olla este tällaisen järjestelmän luomiselle – se ei siis kelpaa perusteeksi vuosi sitten tehdylle ratkaisulle.
Millainen tämä ’lupajärjestelmä’ sitten varsinaisten terveyspalvelujen tuotannossa voisi olla?
Järjestelmä edellyttäisi riittävän suuria ja osaavia alueellisia järjestäjiä – tai yhtä kansallista järjestäjää. Järjestäjä ei voisi olla tuottaja. Järjestäjät määrittäisivät tarkoituksenmukaiset palvelukokonaisuudet – eri järjestäjät ovat muuten Ruotsissakin määrittäneet perusterveydenhuollon palvelukokonaisuuden eri tavoin. Palvelukokonaisuuksille asetettaisiin laatu- ja hintakriteerit. Kriteerit täyttävät julkiset, yksityiset ja kolmannen sektorin tuottajat voisivat ilmoittautua palveluja tuottamaan. Ja palvelunkäyttäjä valitsisi.
Kenellä tässä järjestelmässä olisi valta? Mielestäni kahdella keskeisellä toimijalla: järjestäjä-rahoittajalla – ja palvelunkäyttäjällä. Tuotantoporras muotoutuisi tasan tarkkaan sen mukaan, miten palvelukokonaisuudet määriteltäisiin. Jos määritelty palvelukokonaisuus olisi perustason lääkärin sairausvastaanottopalvelut, tuottajia olisi viljalti tarjolla. Kattavan ympärivuorokautisen erikoissairaanhoidon päivystyksen tuottajiksi olisi vähän tulijoita.
Hankintadirektiivi ja esitettävä uusi hankintalaki mahdollistavat tällaisen lupajärjestelmän luomisen – Suomeenkin. Lakisääteiselle julkiselle tuottajamonopolille täytyy siis keksiä muut perustelut.