Jokainen meistä muistaa varmasti ensimmäisen kesätyöpaikkansa lääkärinä. Viimeistään muutamia päiviä ennen h-hetkeä perhosia alkoi ilmaantua vatsan pohjalle: Mitä kaikkea pitäisi osata? Onko siellä joku, joka perehdyttää? Onko konsultaatiomahdollisuudet taatut? Millaisia vanhemmat kollegat ovat minua kohtaan? Miten hoitajat suhtautuvat? Pärjäänkö minä!
Taskut täynnä itse kirjoitettuja ja kerättyä tietoa saavuin minäkin ensimmäiseen kesälääkäripaikkaani vuonna 1985. Oulaskankaan aluesairaala oli tuttu työpaikka, olinhan toiminut siellä hoitajana ja amanuenssina. Mutta pelottavaa se silti oli. Sisätautilääkärinä oli osattava diagnostiikkaa ekg-viivaimella ja kirjoista etsimällä. Osaanko tulkita spirometriaa, ottaa astrupin tai vastata potilaiden kysymyksiin. Elvyttämiseen onneksi saattoi hälyttää avuksi anestesialääkärinä toimivan kurssikaverin.
Kesää mahtuu monenlaisia muistoja, joita aika on kullannut. Tärkein muisto on kuitenkin se vanhempien kollegoiden tuki niin päivittäisessä työssä kuin päivystysaikana. Kun nyt jo edesmennyt keuhkoylilääkäri joutui muutamaksi päiväksi auttamaan leikkaussaliin anestesiologia, muisti hän kuitenkin iltapäivällä käydä katsomassa keuhko-osastolla meidän diagnostiikkaongelmia. Vieläkin joinakin päivystysöinä hymyilyttää muisto takapäivystäjästä, joka soitti aina silloisten yhdeksän uutisten jälkeen kysyen, onko tyyny hyvin. Siis onko jotain mielen päällä.
Täsmälleen samoja ovat kysymykset nykyopiskelijoiden mielessä. Tiedon haku on yksinkertaisempaa, mutta sitä myöten ovat kasvaneet myös omat ja ympäristön vaatimukset. Tulevaan työhön valmistautumisen ja uralla jaksamisen tukemiseksi he tarvitsevat aivan samoja pieniä inhimillisiä asioita kuin me aikoinamme. Kiinnostusta, kuuntelemista ja kysymyksiin vastaamista. Kollegiaalisuutta ja tukemista, työyhteisöön mukaan ottamista sekä positiivista palautetta. Pienillä asioilla saamme isoja asioita aikaan, kasvaahan heistä 2030-luvun erikoislääkärit!