”Kuoleman suunnittelu oli kuin hän olisi suunnitellut lomalle lähtöä” saimme lukea Helsingin Sanomista 6.10.2017, kun belgialainen Chantal oli päättänyt kuolla vakavan sairautensa vuoksi. Eutanasian syyksi kirjoituksessa mainittiin se, että Chantalilla ei ollut enää toivoa paremmasta, toimintakyvyn aleneminen nöyryytti, eikä elämä enää tuntunut elämisen arvoiselta. Kirjoituksessa tuotiin hyvin ihannoivasti esiin, miten kuolema oli käytännöllinen suunnitella omaistenkin menot huomioiden.
Haluammeko todella yhteiskunnallisesti medikalisoida kuoleman niin, että vakavan sairauden vuoksi sen voisi suunnitella ja kalenteroida itselleen ja omaisille sopivaksi? Vai haluammeko turvata vakavasti sairastuneille hyvän hoidon ja turvallisen elämän loppuvaiheen?
Eduskunnalle luovutetussa kansalaisaloitteessa halutaan ”hyvää kuolemaa” vakavasti sairaiden loppuvaiheen kärsimysten lopettamiseksi. Lakialoitteen mukaan eutanasia edellyttää, että potilas olisi muutoinkin lähiaikoina kuolemassa, hänellä on sietämättömiä kärsimyksiä, joita ei voida muilla keinoin lievittää ja pyyntö on toistetusti ja vapaaehtoisesti esitetty. Lakialoitteesta käydyissä keskusteluissa esiin on kuitenkin noussut enemmän tarve hyvään saattohoitoon kuin eutanasiaan eli kuolinavun toteuttamiseen.
Aloitteessa perusteena on mainittu ”riittävä kärsimys”. Sen määritteleminen on hyvin vaikeaa. Vakavasti sairaan ihmisen kärsimys voi olla niin fyysistä, psyykkistä kuin sosiaalista. Kärsimystä ei missään nimessä pidä vähätellä. Sairauden ja väistämättömän kuoleman lähestymisen myötä itse kuolema ymmärrettävästi pelottaa ja myös sitä edeltävät mahdolliset muut oireet. Oireiden lievittävän hoidon, etenkin kivunhoidon ja saattohoidon mahdollisuudet ovat parantuneet merkittävästi viime vuosien aikana, mutta niiden saatavuus vaihtelee vielä liian paljon kuntien välillä.
Kärsimystä ei missään nimessä pidä vähätellä.
Palliatiivisella hoidolla voidaan lievittää pelkoja, hoitaa sairastuneen ja omaisten kärsimystä ja parantaa loppuelämän laatua. Loppuelämän hoitoon voidaan tehdä jo alkuvaiheessa hoitosuunnitelma, mikä usein vähentää myös turhia hoitoja ja helpottaa ahdistusta. Varhain aloitettu palliatiivinen hoito ja hyvä saattohoito turvaavat arvokkaan elämän loppuvaiheen ja hyvän kuoleman.
Kansalaisaloitteessa on peräänkuulutettu, että eutanasian kriteerit pitää olla tiukat. Aloitteessa on myös todettu, että tarve eutanasialle on vähäinen.
Muiden maiden kokemuksista tiedämme, että lain tultua voimaan kriteerit väistämättä löysentyvät ja eutanasia voidaan nähdä jopa yhtenä hoitovaihtoehtona. Belgiassa ensimmäisenä vuonna eutanasian sai 202 ihmistä. Nykyisin eutanasian saa yli 2000 vuodessa. Määrä kasvaa vuosittain ja 13 vuoden aikana on tehty yli 12 700 eutanasiaa.
Belgia on sallinut eutanasian jopa alaikäisille ja viime vuonna 24-vuotias nainen sai eutanasian masennuksen vuoksi. Eutanasia sallitaan myös ”elämään väsyneelle vanhukselle”.
Nämä ovat hyvin huolestuttavia kehityskulkuja. Tässä voi nähdä suoranaisen pelon sille, että muutoinkin heikommassa asemassa olevien ihmisten, esimerkiksi psyykkisesti sairaiden tai yksinäisten vanhusten hoito jää sivuraiteelle ja he kokevat yhteiskunnallista painostusta tehdä päätös eutanasiasta.
Lääkäriliitto ei kannata eutanasian laillistamista. Näemme sen samoin kuin Maailman Lääkäriliitto perusteellisten pohdintojen jälkeen lääkärin etiikan vastaisena. Belgian esimerkkienkin valossa pitää arvioida seurauksia pidemmälle ennen kuin lähtisimme eutanasian tielle.
Saattohoitoa tulee kehittää, ettei kenenkään tarvitsisi suunnitella kuolemaansa kivun pelossa.
Hyvä kuolema on mahdollinen muutoinkin kuin aikatauluttamalla. Vakavien sairauksien aiheuttamaa kipua ja kärsimystä tulee hoitaa kaikin mahdollisin keinoin. On panostettava ammattilaisten koulutukseen ja mahdollisuuksiin hoitaa potilaansa hyvin. Tämän vuoksi saattohoitoa tulee kehittää järjestelmällisesti, ettei kenenkään tarvitsisi suunnitella kuolemaansa kivun, kärsimyksen tai hoidotta jättämisen pelossa.