Näillä saatesanoilla alkoivat omat lääketieteen opintoni hieman yli 15 vuotta sitten. Vaikka pidin sanottua lähinnä pitkän luentopäivän kevennyksenä, enkä muista kuka professoreistamme nämä sanat meille nuorille lääketieteen opiskelijoille lausui, jäivät ne kuitenkin pysyvästi mieleeni. Vasta paljon myöhemmin opintojen ja työkokemuksen karttuessa olen alkanut ymmärtää, että sanoihin kätkeytyi yllättävän paljon totuutta – kuten lausuja varmaankin itse jo tuolloin ymmärsi.
Moni hoitomenetelmä, joka oli vielä opiskeluja aloittaessani arkipäivää, on jo vuosia sitten ehditty hylätä hyödyttömänä. Mutta kuten professorini kaukonäköisesti totesi, etukäteen ei ollut mitenkään selvää, mitkä hoidot tulisivat osoittautumaan hyviksi ja mitkä huonoiksi. Polvinivelen tähystys oli noihin aikoihin yleisin kirurginen toimenpide, johon olivat tyytyväisiä niin potilaat kuin lääkäritkin. Tähystyksiä tehtiinkin enimmillään 25 000 vuodessa – kunnes hoito todettiin useimmissa tapauksissa hyödyttömäksi.
Moni hoitomenetelmä, joka oli vielä opiskeluja aloittaessani arkipäivää, on jo vuosia sitten ehditty hylätä hyödyttömänä.
Kansainvälisissä lääketieteellisissä huippulehdissä (Lancet, JAMA, BMJ) on viime vuosina julkaistu useita artikkeleita, joissa on arvioitu, että nykyään käytetyistä lääketieteellisistä hoidoista jopa 30 % ei todellisuudessa tuota merkittävää terveyshyötyä (medical waste), ja että jopa 10 % hoidoista aiheuttaa todellisuudessa enemmän haittaa kuin hyötyä. Aina voi toivoa, että Suomessa asiat ovat paremmin, mutta mikäli muissa länsimaissa tehtyjä kustannusarvioita voitaisiin suoraan soveltaa Suomen olosuhteisiin, se merkitsisi, että käyttäisimme vuosittain noin miljardi euroa tuottamattomiin hoitoihin.
Miksi sitten käytämme hoitoja, jotka eivät todellisuudessa hyödytä potilaita? Syitä on löydettävissä sekä potilaista, lääkäreistä että järjestelmästämme. Potilaat hakeutuvat hoitoon vaivan kanssa, ja toivovat ymmärrettävästi saavansa siihen apua tai ainakin pääsevänsä tutkimuksiin. Lääkäri taas pyrkii löytämään tehokkaan hoidon, tai sellaisen puuttuessa ”tekemään edes jotakin” potilaan auttamiseksi, vaikka se sitten joskus tarkoittaisi vältettävissä olevaa kuvantamistutkimusta, toimenpidettä tai antibioottireseptiä. Sairaaloissa ja järjestelmässä taas mitataan lähinnä suoritteita eli ”saranoiden kulumista”, eikä hoidon vaikuttavuutta, sillä ensin mainittu on helppoa ja jälkimmäinen työlästä ja hankalaa. Siksipä toiminnan tehostaminenkin tarkoittaa suoritteiden määrän maksimointia eikä lisättyä terveyshyötyä. Paradoksaalisesti haitallisen hoidon tehostamisesta seuraa, että tuhlaamme yhteiskunnan resursseja ja vieläpä maksimaalisen tehokkaasti!
Näyttää yhä selvemmältä, että meidän kyettävä karsimaan vähiten hyödyllisiä hoitoja, eli priorisoimaan.
Koska yhteiskuntamme resurssit ovat rajalliset, mutta hoitojen kysyntä lisääntyy tulevina vuosina väestön ikääntymisen ja sairastavuuden kasvun takia, näyttää yhä selvemmältä, että meidän kyettävä karsimaan vähiten hyödyllisiä hoitoja, eli priorisoimaan. Mistä sitten tiedämme, mistä hoidoista pitäisi aloittaa?
”Ainoa eettinen tapa hoidon priorisoimiseen on perustaa se tieteelliseen tutkimukseen hoitojen vaikuttavuudesta”.
En tiedä kuka tämän viisauden on ensimmäisenä lausunut, mutta itse olen kuullut sitaatin professori Teppo Järviseltä. Hoitojen vaikuttavuuden tutkiminen edellyttää tietysti tutkimusrahoitusta ja laadukkaita olosuhteita tutkimuksen tekemiseen. Samaan aikaan säästöpaineet kurittavat erityisesti tutkimusrahoitusta, minkä suurin syy on se, että päättäjät kohtelevat sitä kuluna ymmärtämättä, että kyseessä ei ole kuluerä vaan tuottava investointi. Jos arvio haitallisten hoitojen määrästä pitää paikkansa, hoitojen vaikuttavuutta tutkimalla olisi mahdollista säästää miljardi euroa joka ikinen vuosi – löytyykö valtion budjetista toista yhtä kannattavaa investointikohdetta?
Nykyhallituksen tavoite on ollut kasvattaa tutkimuksen ja tuotekehityksen osuus neljään prosenttiin bruttokansantuotteesta. Koska tuskin on toista yhtä kannattavaa kohdetta tutkimukselle kuin lääketieteelliset hoidot, on selvää, että tavoitteen tulisi koskea myös lääketieteellistä tutkimusta. Siksi myös tulevien hyvinvointialueiden budjetista tulisi korvamerkitä mainittu neljä prosenttia (vrt. USA 4,5 %) tutkimusrahoitukseen. Budjetoidusta osuudesta voitaisiin vähentää säätiöiden ja teollisuuden korvamerkittynä antama rahoitus. Vakiinnuttamalla tietty osuus budjetista tutkimukselle varmistettaisiin, että tutkijoiden olisi mahdollista suunnitella toimintaansa pitkäjänteisesti eikä tutkimusrahoitus olisi ensimmäisenä juustohöylän alla, kun seuraava huono verovuosi sattuu kohdalle.
Anselm Tamminen
LL, yleiskirurgian erikoislääkäri
TYKS erva edunvalvontavaliokunnan puheenjohtaja