Suorittamisen pakkoa vaikuttaisi olevan myös pärjääjien keskuudessa. Onko heillä syynä alati koveneva kilpailu? Pärjääjien ”älylääkkeiden” käyttö on minusta huolestuttava ilmiö.
Pärjäävää ihmistä on kautta aikain ihailtu. Antiikin sankaritarut levisivät alkuun suullisesti, sitten kirjallisesti. Kuvataiteet visualisoivat vahvoja ruumiita sekä uljaita, voittoisia taistelijoita. Elokuvateollisuus kertoo omia saagojaan. Filmeissä sankari aina selviää kiperistäkin tilanteista. Ulkoisen näyttävyyden lisäksi myös älyä arvostetaan. Keskivertoihmisen tarina ei ole kiinnostava eikä myy.
Selasin nettikirjakaupan valikoimaa, koska olin jouluna saanut kirjalahjakortin. Top 100 pokkarilistalla oli kauan sitten kirjoitettu ”Miten saan ystäviä, menestystä, vaikutusvaltaa”. Tuo kirja on edelleen käsittämättömän suosittu. Itse en usko, että pelkän kirjan lukemisella voimaantuu riittävästi. Toki se voi auttaa, ainakin sellaista ihmistä, joka on jo etukäteen päättänyt onnistua omissa tavoitteissaan sekä on valmis tekemään asian eteen työtä, mm. lukemaan opaskirjoja. Toisaalta kirjan lukijoina voi olla sellaisiakin, joiden toive onnistumisesta on luja, mutta tahtotila työn tekemiseksi heikompi. Josko pelkällä kirjan lukaisemalla kuitenkin lykästäisi… Pikavoittoon uskovia on aina ollut ja tulee olemaan.
Onko älylääkkeellä itseään douppaava käyttäjä oikeasti onnellinen suorituksestaan?
Keskivertoihminen haluaisi olla enemmän, mutta niin myös pärjääjä. Tarkkaavaisuushäiriön lääkkeitä ovat terveet ihmiset käyttäneet parantamaan suoritustaan, ilmiö on nimetty ”kosmeettiseksi neurologiaksi”. Suoritusta parantavia vaikutuksia todettiin tutkimuksessa, jossa koehenkilöinä oli huippushakinpelaajia. Aikapaine kuitenkin heikensi havaittua eroa. Koska mahdollista hyötyä tiedetään olevan, selvittivät saksalaiset kyselytutkimuksella, kuinka yleistä on älylääkkeiden kokeilu ollut. Kirurgeista jopa viidesosa oli kokeillut jotakin lääkettä ainakin kerran. Lääkäri toki pystyy kirjoittamaan reseptin itsellensä, mutta toisaalta hän on koulutuksensa perusteella myös kykeneväinen ymmärtämään asiaan liittyvät mahdolliset haitat. Toivottavasti kirurgien käyttö on jäänyt vain kokeilun asteelle. Ilmiö, että pärjääjä kokisi älylääkkeen tarpeellisena, ei ole ymmärrettävissä. Onko älylääkkeellä itseään douppaava käyttäjä oikeasti onnellinen suorituksestaan?
Jos elämän alkaa nähdä vain suorituksena, kilpailuna, jossa joka päivä on pystyttävä parempaan, on jotakin oleellista pielessä. Ei elämä koskaan tule valmiiksi. Itseään voi ja pitääkin kehittää, mutta täytyy muistaa olla itsellensä armollinen. Kun tekee parhaansa omien resurssiensa puitteissa, se kyllä riittää. Kuljetaan omassa elämässämme itse rakentamallamme tiellä ja muistetaan nauttia matkasta.