Tartuntatautilain (1227/2016) mukaan kansallinen rokotusohjelma on yksilölle vapaaehtoinen. Valtioneuvosto voi erikseen päättää pakollisista rokotuksista sellaisen tartuntataudin leviämisen estämiseksi, joka voisi saada aikaan huomattavaa vahinkoa väestölle tai jollekin sen osalle. Pakollinen rokotus voidaan rajoittaa myös tiettyyn väestönosaan, ryhmään tai ikäluokkaan.

Tartuntatautilain 48 §:ssä säädetään työntekijän ja opiskelijan rokotussuojasta potilaiden suojaamiseksi. Sen mukaan työskentelyyn sosiaalihuollon ja terveydenhuollon toimintayksiköiden asiakas- ja potilastiloissa, joissa hoidetaan lääketieteellisesti arvioituna tartuntatautien vakaville seuraamuksille alttiita asiakkaita tai potilaita, saa käyttää vain erityisestä syystä henkilöä, jolla on puutteellinen rokotussuoja. Työntekijällä ja työharjoitteluun osallistuvalla opiskelijalla on oltava joko rokotuksen tai sairastetun taudin antama suoja tuhkarokkoa ja vesirokkoa vastaan. Lisäksi edellytetään rokotuksen antama suoja influenssaa vastaan ja imeväisikäisiä hoitavilla hinkuyskää vastaan. Tämä säännös aiheutti paljon keskustelua ja vastustustakin. Se tuli siirtymäkauden jälkeen voimaan maaliskuussa 2018, jonka jälkeen erityisesti influenssarokotusten kattavuus on huomattavasti parantunut terveydenhuollon ammattilaisilla. Säännöksen tiukka noudattaminen johti lukuisiin kanteluihin eduskunnan oikeusasiamiehelle. Ne ratkaistiin useimmiten kantelijan hyväksi.

Rokotusten menestys on valitettavasti kääntynyt myös niitä itseään vastaan. Useiden tautien aiheuttama sairastuvuus ja kuolleisuus ovat hävinneet yhteisestä muistista, ja rokotteiden – useimmiten varsin lievät – haittavaikutukset ovat nousseet keskustelun keskiöön. Rokotteilla on haittavaikutuksia, kuten millä tahansa lääkeaineilla, mutta haitat ovat hyväksyttäviä silloin, kun ne ovat merkittävästi pienempiä kuin rokotteella estettävän taudin vaarat. Jos hyöty–haittasuhde kääntyy negatiiviseksi, rokottamisesta pitää pystyä luopumaan. Näin tehtiin 2000-luvulla, kun tuberkuloosin torjunnassa siirryttiin yleisen rokotusohjelman BCG-rokotuksista riskiryhmien BCG-rokotuksiin.

Muista lääkevalmisteista poiketen rokote voi suojata myös rokottamattomia yksilöitä. Tällöin puhutaan laumaimmuniteetista. Sitä ei saavuteta kaikilla rokotteilla (esimerkiksi jäykkäkouristusrokote). Taudin perusuusiutumisluvusta R0 ja rokotteen tehosta riippuu, kuinka suuri osa väestöstä on rokotettava laumaimmuniteetin saavuttamiseksi. Jos laumaimmuniteettia tavoitellaan väestön laajoilla rokotuksilla, syntyy uusi eettinen ongelma: onko puututtu yksilön autonomiaan?

On selvää, mitä tapahtuisi, jos lopettaisimme rokotukset. Nykyinen rokotusohjelma estää Suomessa tuhansia kuolemia ja kymmeniätuhansia vakavia komplikaatioita vuodessa. Vaikeita lisätauteja patogeenista riippuen ovat muun muassa kuurous, hedelmättömyys, erilaiset neurologiset oireet sekä hengityshalvaus. Rokotuskattavuuden heikkeneminen on vaarallista, sillä taudinaiheuttaja voi palata yhteisöön. Näin on käynyt esimerkiksi tuhkarokossa.

Rokotusohjelmamme tarkoitus on maksimoida rokotteiden hyödyt ennaltaehkäisemällä sairastuvuutta ja/tai kuolleisuutta kaikissa ikäryhmissä, minimoida rokotteisiin liittyvät haittavaikutukset ja olla loukkaamatta potilaan tai rokotuspäätöksen tekijän oikeutta päättää itse omista tai lapsensa rokotuksista. Kun kansalliseen rokotusohjelmaan hankitaan uutta rokotetta, otetaan aina huomioon tautitaakka (taudin vakavuus, riski sairastua), rokotteen antama suojateho, haittavaikutukset yksilö- ja väestötasolla sekä rokottamisen kustannusvaikuttavuus.

LASTEN ROKOTTAMINEN

Maissa, joissa rokotuskattavuus on hyvä, vaara sairastua rokotuksilla hävitettyyn tautiin on usein pieni ja vanhemmat voivat haluta jättää lapsensa rokottamatta. Kieltäytymisen taustalla on usein ideologisia syitä. Rokotuksista täysin kieltäytyviä on kuitenkin hyvin vähän, noin yksi prosentti kaikista vanhemmista. Epäröinti on sen sijaan tavallisempaa; valtavassa tiedontulvassa vanhempien voi olla vaikeaa päättää, onko parempi rokottaa vai jättää rokottamatta.

Lapsen huoltajat voivat olla erimielisiä lapsen rokottamisesta. Oikeusasiamies on antamissaan ratkaisuissa (4640/4/09 ja 5294/2/13) katsonut, että sikainfluenssarokotuksen tai HPV-rokotuksen antamisessa ei ollut kysymys sellaisesta rutiiniluontoisesta toimenpiteestä, johon riittäisi vain toisen huoltajan suostumus. Potilaslaista ei löydy ratkaisua tilanteeseen, jossa hoidostaan päättämään kykenemättömän lapsen huoltajien näkemykset lapsen hoidosta eroavat toisistaan. Oikeusasiamies on katsonut, että lainsäädäntöä tulisi tältä osin täsmentää.

Rokottamatta jättämisellä lisätään paitsi lapsen omaa riskiä sairastua, myös epidemioiden riskiä tilanteessa, jossa väestön immuniteetti on laajemmin heikentynyt. Lasten sairauksien ehkäisy rokottamalla aiheuttaa myös eettisiä kysymyksiä: onko oikeutettua puuttua terveeseen elimistöön, joka muuten ei ehkä koskaan kohtaisi rokotuksella torjuttavaa taudinaiheuttajaa?

Riskinarvioiden perusteella rokotteiden hyödyt voittavat haitat ylivoimaisesti. Lääkärin on mahdollisuuksien mukaan kannustettava vanhempia hyväksymään rokotukset. Lapsia ei pidä rokottaa vanhempien tahdon vastaisesti, paitsi jos päätöskykyinen lapsi itse tätä haluaa, kuten on tapahtunut esimerkiksi HPV-rokotuksissa.

ROKOTUKSET JA PROFESSION VASTUU

Terveydenhuollon ammattilaisten velvollisuus on suojella ja auttaa potilasta. Yksi keino on henkilökunnan influenssarokotus, joka estää taudin leviämisen henkilökunnan kautta potilaisiin. Vaikka henkilökunnan rokottamisen potilaita suojaavasta tehosta on tieteellistä näyttöä, vapaaehtoiset rokotukset eivät aina ole toteutuneet optimaalisesti. Tartuntatautilain 48 § pyrkii korjaamaan tilannetta ja on siinä onnistunutkin: aiemmin henkilökunnan keskimäärin 40 prosentin influenssarokotuskattavuudesta on päästy yli 90 prosentin kattavuuteen erikoissairaanhoidossa. Lääkärien on näytettävä esimerkkiä rokotuskattavuuden puolesta ja suojattava potilaita rokottamalla itsensä.

 

LISÄTIETOJA
Artama M, Nohynek H. Valtakunnalliset terveysrekisterit rokoteturvallisuuden arvioinnissa. 1–2/2019. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2019041011766
ETENE:n kannanotto: Kansalaisten rokote-epäröinti: Kuinka vahvistaa rokotemyönteisyyttä? 2019.
Salo H, Kilpi T. Kansallinen rokotusohjelma - kansanterveyden ja talouden menestystarina; Duodecim 2017;133(10):977-83.
Sivelä J, Launis V, Jääskeläinen S, Puumalainen T, Nohynek H. Rokotuskriittiset. Suomen Lääkärilehti 2018;73:648–52.