Potilaat käyttävät runsaasti hoitoja, jotka eivät kuulu lääketieteen piiriin. Niitä kutsutaan – näkökulman mukaan – uskomushoidoiksi, uskomuslääkinnäksi, vaihtoehtohoidoiksi, täydentäviksi hoidoiksi tai puoskaroinniksi. Raja lääketieteen ja uskomushoitojen välillä ei ole tarkka, ja eri kulttuureissa sekä eri aikoina on paljon vaihtelua siinä, mitkä hoitomuodot sijoitetaan mihinkin kategoriaan. Esimerkiksi homeopaattisten valmisteiden käyttö on useissa Keski-Euroopan maissa varsin laajasti hyväksyttyä myös lääkärien keskuudessa, toisin kuin Suomessa. Eurooppalainen lääkärijärjestö CPME on katsonut, että lääkärien tulisi kiinnittää huomiota määräämiensä hoitojen tieteelliseen vaikuttavuuteen. Perinteisen kiinalaisen lääkinnän hoitomuotoja käytetään lähes kaikkiin sairauksiin, jotka lääketiede tuntee, joko ainoana hoitomuotona tai yhdessä lääketieteellisten hoitojen kanssa. Perinteistä kiinalaista lääkintää on luonnehdittu mm. kokemukseen perustuvaksi uskomuslääkinnäksi.

Lääketieteessä tieteellisen näytön korostus ja tutkimustyön määrä ovat lisääntyneet huomattavasti viime vuosikymmeninä. Joskus jokin hoitomuoto siirtyy vähitellen lääketieteen piiriin ainakin osittain (esimerkiksi akupunktuuri). Toisaalta raja uskomushoitojen ja joidenkin hyvinvointipalveluiden välillä on sekin epätarkka (esimerkiksi kosmetologiset hoidot). Uskomushoitojen tarjoajilla ei useimmiten ole lääkärin koulutusta, mutta pieni osa lääkäreistä on profiloitunut tarjoamaan hoitoja, joilla ei ole yleistä hyväksyntää lääketieteessä.

Potilaat käyttävät uskomushoitoja monista syistä. Joskus syy on ideologinen ja perustuu maailmankuvaan (esimerkiksi antroposofia), toisinaan syynä on pettymys terveydenhuollossa saatuun kohteluun tai hoitotulokseen, ja joskus kyseessä on epäluottamus hoitojen turvallisuuteen tai pelko sivuvaikutuksista (esimerkiksi rokotuskriittisyys). Uskomushoitoja saatetaan käyttää myös viimeisenä vaihtoehtona, kun lääketieteellä ei ole tarjota keinoa potilaan parantamiseksi. Uskomushoitoja markkinoidaan runsaasti ja ilman lääketieteen markkinoinnissa vaadittavaa tiukkaa kontrollia. Uskomushoidot saavat myös runsasta – usein kritiikitöntä – julkisuutta mediassa.

Uskomushoitoja on jossakin määrin tutkittu lääketieteen hyväksymillä tieteellisillä menetelmillä. Valtaosasta ei kuitenkaan ole käytettävissä sellaista tutkimustietoa, jolla voitaisiin perustella hoidon hyötyä. Joissakin tapauksissa potilas voi hyötyä uskomushoidoista plasebovaikutuksen tai taudin luonnollisen kulun takia. Toisaalta tietoa puuttuu yhtä lailla myös näiden hoitojen mahdollisista haitoista. Lääketieteen näkökulmasta jotkut hoidot ovat todennäköisesti haitattomia (esimerkiksi hyvin laimeat homeopaattiset valmisteet), jotkut taas potentiaalisesti haitallisia (esimerkiksi mäkikuismavalmisteiden yhteisvaikutukset). Osa uskomushoitojen edustajista suhtautuu periaatteessakin kielteisesti siihen, että heidän hoitojaan tutkittaisiin lääketieteen menetelmin. Hoidon perustana voikin olla teoreettisesti mahdottomia tai mystisiä ajatusrakennelmia, jolloin tieteeseen kuuluva rationaalinen ajattelu- ja argumentaatiotapa ei ole mahdollinen. Joidenkin uskomushoitojen nimessä käytetään lääketiede -nimitystä, vaikka hoitomuoto ei perustu lääketieteeseen. Uskomushoitojen tutkimusta vaikeuttaa myös se, että usein ei ole kysymys vain yhdestä hoidosta vaan kokonaisesta elämäntavasta tai maailmankatsomuksesta.

LÄÄKÄRI JA USKOMUSHOIDOT

On tärkeää, että potilaat rohkenevat kertoa lääkärilleen kaikista käyttämistään hoidoista. Siksi lääkärin ei pidä suhtautua kielteisesti uskomushoitoja käyttävään potilaaseen vaan on pyrittävä mahdollisimman avoimeen dialogiin. Lääkärin tulee osata selittää eri hoitovaihtoehtojen hyödyt ja haitat potilaalle ilman että potilaan toivetta, hoidon tarvetta tai mahdollista kokemusta lääketieteen keinoin annetun hoidon riittämättömyydestä kyseenalaistetaan.

Joskus on mahdollista esittää arvio siitä, onko potilaan käyttämä uskomushoito todennäköisesti vaaraton, mahdollisesti haitallinen tai todennäköisesti haitallinen, mutta aina riskien arviointi ei ole mahdollista. Avoin keskustelu helpottaa sellaisten tilanteiden tunnistamista, joissa potilas suunnittelee luopuvansa tarpeellisesta lääketieteellisestä hoidosta uskomushoidon vuoksi. Lääkärin on tällöin selkeästi tuotava esiin riskit ja haitat, vaikka potilaalla onkin itsemääräämisoikeus hoitojensa osalta. Lääkärin tulee olla tietoinen siitä, että tietyt potilasryhmät ovat erityisen alttiita uskomushoitoihin liittyville riskeille (esim. syöpäpotilaat, mielenterveyspotilaat, vakavaa kroonista sairautta sairastavat potilaat sekä lapset).

Lasta tai muuten vajaavaltaista hoidettaessa hoitopäätöksistä neuvotellaan vanhempien tai muun edunvalvojan kanssa. Jos tällaisen potilaan henki tai terveys selvästi vaarantuu uskomushoidon tai asianmukaisesta hoidosta pidättäytymisen seurauksena, tarpeellinen lääketieteellinen hoito on annettava vanhempien tai edunvalvojan tahdosta riippumatta, tarvittaessa huostaanottomenettelyn avulla.

Lääkärinvalan mukaan lääkärin tulee käyttää vain lääketieteellisen tutkimustiedon tai kokemuksen hyödyllisiksi osoittamia menetelmiä. Laki terveydenhuollon ammattihenkilöistä edellyttää myös, että ammattitoiminnassa sovelletaan yleisesti hyväksyttyjä ja kokemusperäisiä perusteltuja menettelytapoja.

Lääkärillä on kliiniseen autonomiaan perustuva mahdollisuus harkita yksittäiselle potilaalle myös muita kuin yleisimpiin suosituksiin perustuvia hoitomuotoja, mikäli potilaan terveys tai muut olosuhteet sitä edellyttävät. Valinnan tulee silti aina perustua näyttöön, odotettuun vaikuttavuuteen ja turvallisuuteen sekä potilaskohtaisiin hyötyihin ja haittoihin. Syy poiketa yleisestä käytännöstä tulee voida perustella lääketieteellisesti sekä dokumentoida.

Yksittäisten lääkärien auktoriteetti perustuu osaltaan koko ammattikunnan nauttimaan luottamukseen, joka pohjautuu vaikuttaviksi osoitettujen hoitojen käyttöön. Potilaan on lääkäriin tullessaan voitava luottaa siihen, että tämä soveltaa parhaita, tieteelliseen viitekehykseen pohjautuvia menetelmiä. Valviran ohjeistuksen mukaan henkilö ei toimi terveydenhuollon ammattihenkilönä antaessaan vaihtoehtohoitoja, vaikka hänellä olisikin terveydenhuollon ammattihenkilön koulutus. Terveydenhuollon ammattihenkilön, joka antaa vaihtoehtohoitoja, tulee palveluja tarjotessaan varmistua siitä, että asiakkaat ymmärtävät saavansa muuta kuin lääketieteellistä hoitoa.

Lääkäriliiton suosituksessa lääkärin suhtautumisesta uskomushoitoihin todetaan, että jos lääkäri käyttää uskomushoidoiksi katsottavia menetelmiä, hän ei saa tehdä sitä lääkärin ammattinimikkeellä eikä markkinoida lääkärin toimintana. Jos lääkäri havaitsee kollegan antavan uskomushoitoja, tulee kollegan huomiota kiinnittää asiaa koskevaan Lääkäriliiton suositukseen. Lisäksi on otettava huomioon, että myös vaarattomat mutta hyödyttömät hoidot kuluttavat terveydenhuollon rajallisia resursseja.

LISÄTIETOJA
Eurooppalaisen lääkärijärjestö CPME:n kannanotto täydentävistä ja vaihtoehtoisista hoitomuodoista: https://www.cpme.eu/cpme-position-paper-on-complementary-and-alternative-treatments/
Hietanen P. Turhaa toivoa. Duodecim 2017;133 (22):2088–9.
Lääkäriliiton suositus lääkärin suhtautumisesta uskomushoitoihin 14.12.2017. https://www.laakariliitto.fi/laakarin-tietopankki/kuinka-toimin-laakarina/suositus-laakarin-suhtautumisesta-uskomushoitoihin/
Louhiala P. There is no alternative medicine. Medical Humanities 2010;36:115–117.
Luukkanen P, Louhiala P. Vaihtoehtohoidot ja etiikka. Suomen Lääkärilehti 1999;54:3887–89.
Mäki K. Ihmiskäsitykset sairaus– ja hoitokäsitysten taustalla. Suomen Lääkärilehti 2003;58:1933–34.
Ryynänen O-P, Myllykangas M. Paramedikalisaatio. Duodecim 2003;119:1874–80.
Salminen V. Syövän vaihtoehtohoidot. Duodecim 2017; 133 (22): 2102-9.