Professiot ovat kehittyneet vuosituhansien aikana muun muassa killoissa ja yliopistoissa ja muodostavat ammattikuntajärjestelmän ytimen. Profession jäseniä sitovat yhteen koulutukseen perustuvat ammatilliset erityistiedot ja -taidot sekä arvopohja. Nämä palvelevat sekä yksilöitä että yhteiskuntaa. Professionalismilla tarkoitetaan profession jäsenten noudattamia ammattieettisiä velvoitteita ja ammatinharjoittamiseen kuuluvia oikeuksia. Professionalismi voidaan nähdä profession ja yhteiskunnan välisenä kirjoittamattomana sopimuksena. (Ks. Etiikka ja professio)

LÄÄKÄRIPROFESSION OLEMUS

Lääkärit ovat perinteisesti sitoutuneet auttamaan yksittäistä potilasta parhaan kykynsä mukaisesti. Tämä on edelleen profession etiikan tärkein periaate.

Lääkäriprofession keskeiset tuntomerkit ovat:

• Korkea ammattitaito, sen ylläpitäminen ja kehittäminen.
• Altruismi eli oman edun asettaminen toissijaiseksi potilaan etuun nähden.
• Korkeiden eettisten ja moraalisten periaatteiden noudattaminen (muun muassa salassapitovelvollisuus).
• Humaanisten arvojen kunnioittaminen (muun muassa empatia, riippumattomuus, luotettavuus, auttamisen halu).
• Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteuttaminen (muun muassa tasa-arvon edistäminen ja syrjinnän estäminen).

Vastavuoroisesti lääkäriprofessiolla on yhteiskunnan hyväksymät tai sille asettamat oikeudet:

• Oikeus taudinmääritykseen ja hoitoihin, ja siksi tarvittaessa oikeus puuttua potilaan fyysiseen ja psyykkiseen koskemattomuuteen.
• Oikeus ottaa potilas sairaalahoitoon ja kotiuttaa potilas sairaalasta.
• Ammattikunnan ja yksittäisten ammatinharjoittajien autonomian kunnioittaminen.
• Kohtuullinen palkkaus ja yhteiskunnallinen arvostus.

YHTEISKUNNAN MUUTOKSET LUOVAT PAINEITA PROFESSIONALISMILLE

Perinteisen professionalismin jatkuvuus on uhattuna yhteiskunnan muutosten, lääketieteen kehittymisen ja profession sisäisten tapahtumien takia. Teknologian kehittyminen on luonut uusia hoitomahdollisuuksia, ja terveydenhuoltoon kohdistuvat taloudelliset paineet ovat kasvaneet. Ihmisillä on paljon tietoa saatavillaan ja joskus kohtuuttomia odotuksia lääketieteen mahdollisuuksista. (Ks. Medikalisaatio, Konsumerismi)

Lääkärin ja potilaan väliin on tullut kliinistä autonomiaa ja potilas–lääkärisuhteen luottamuksellisuutta heikentäviä ulkopuolisia tekijöitä: säästöjä vaativia päätöksentekijöitä, luottamuksellisuutta murentavaa lainsäädäntöä (erilaiset ilmoitusvelvollisuudet ja -oikeudet) sekä eturyhmiä, jotka ajavat kaupallisia intressejä tai muita terveyden edistämisen ulkopuolisia asioita.

Ehkä tärkein muutos on lääkärin perinteisen ammatinharjoittajan roolin korvautuminen organisaatioiden palveluksessa olevan virkamiehen roolilla. Tällaisen virkamiehen toimintaa pyritään sääntelemään yhä yksityiskohtaisemmin, jolloin ammatillinen autonomia heikkenee. (Ks. Lääkärin työn oikeudellistuminen) Näin on syntynyt lojaliteettiongelma: lääkäri joutuu pohtimaan, onko hän perinteiseen ammattietiikkaansa nojautuen lojaali yksittäisille potilailleen vai virkamiehen roolissaan lojaali organisaatiolle, valtiolle tai muulle hoidon kustannuksista vastaavalle taholle? Tämä on ongelmallisinta tilanteissa, joissa lääkäri on saman potilaan hoidon yhteydessä osin hoitava lääkäri ja osin riippumaton asiantuntija. Näitä rooleja on toisaalta pyritty pitämään erillään objektiivisuuden varmistamiseksi. (Ks. Vakuutuslääketiede, Vankien lääkäri) Muutos nakertaa ammattikunnan yhtenäisyyttä. Samaan suuntaan vaikuttavat yhteiskunnan muutoksia myötäilevät kehityskulut profession sisällä, kuten työsidonnaisuuden väheneminen sekä yksilöllisyyden ja taloudellisten arvojen korostuminen ammatin kutsumusluonteen kustannuksella.

Professionalismi on keskeistä lääkärien tärkeimmän tehtävän – potilaan hoitamisen – kannalta. Se myös takaa, että yhteiskunta saa lääkäreiltä laadukkaat ja eettisesti kestävät terveyspalvelut. Profession säilyminen edellyttää, että jäsenet sitoutuvat yhteiseen näkemykseen sairauden diagnostiikasta ja hoidon toteutuksesta sekä lääkärin etiikan arvopohjasta. Professionalismia pitää vaalia ja kehittää ottaen huomioon ajassa tapahtuvat muutokset. Professionalismin käsitteiden ja merkityksen opettaminen ja arvojen välittäminen mallina olemisen kautta ovat lääketieteellisten tiedekuntien ja kollegiaalisen käytöksen tärkeä tehtävä.

KOLLEGIAALISUUS

Kollegiaalisuus tukee sekä lääkäriprofessiota että kliinistä autonomiaa. Sen keskeinen elementti on ammattikunnan sisäinen kontrolli ja itsesääntely. Kollegiaalisuutta on arvostettu antiikin ajoista saakka. Alkuperäisessä Hippokrateen valassa ammattitoverit rinnastetaan perheenjäseniin. Valan mukaan lääkärin tulee pitää opettajiaan vanhempiensa arvoisena ja heidän poikiaan veljinään, joille lääkäri sitoutuu opettamaan lääkärin taidon. Lääkäri lupautuu antamaan kaikkea tarvittavaa opetusta niille, jotka ovat kirjallisesti ja valallisesti sitoutuneet lääkärinlakiin.

Profession merkitys ja yksittäisten lääkäreiden kliininen autonomia ovat vähentyneet yhteiskunnan muuttuessa. Kollegiaalisuuden ylläpitäminen on kuitenkin lääkärikunnan omissa käsissä. Kollegiaalisuuden vaaliminen on keskeinen keino ylläpitää professiota ja professionalismia.

Maailman lääkäriliitto (WMA) uudisti Hippokrateen valan antaessaan Geneven julistuksen vuonna 1949. Julistuksen arvoa alleviivaa sen pysyminen muuttumattomana vuoteen 2017, jolloin WMA hyväksyi sen uudistetussa muodossa. Merkittävät muutokset koskevat lääkärin lupausta huolehtia myös omasta terveydestään ja hyvinvoinnistaan. Lisäksi perinteinen opettajan kunnioittaminen muuttui kollegan kunnioittamiseksi tämän asemasta riippumatta. Suomessa käytössä olevassa lääkärinvalassa lääkäri vakuuttaa antavansa kollegalleen apuaan aina, kun tämä sitä potilasta hoitaessaan pyytää.

Kollegiaalisuusperiaatteella on lääkärin ammatissa vankka käytännön sanelema pohja. Lääkärin oma kokemusmaailma on rajallinen, ja jo antiikin aikana oli tärkeää, että myös muiden kokemuksista voitiin ottaa oppia. Tämä näkökohta on korostunut lääkärien erikoistuessa yhä pidemmälle. Erikoisalat ovat aiempaa kapea-alaisempia, ja potilaan hoitaminen saattaa edellyttää monen lääkärin yhteistyötä. Tällöin on tärkeää, että yhteistyö sujuu saumattomasti kollegoita arvostaen ja kunnioittaen. Lääkärien väliset erimielisyydet hoidon toteutuksesta herättävät potilaassa turvattomuutta eivätkä auta ylläpitämään lääkärien arvostusta yhteiskunnassa. Tällaisissa tilanteissa asia on syytä käsitellä ensisijaisesti lääkäreiden kesken.

Suomen Lääkäriliitto on antanut omat kollegiaalisuusohjeensa. Suomen Hammaslääkäriliiton kollegiaalisuusohjeet sisältyvät liiton eettisiin ohjeisiin. Ohjeiden tarkoituksena on pitää yllä arvonmukaista henkeä ja hyvää kollegiaalisuutta sekä asiallista ja hyviä tapoja korostavaa käytöstä lääkärikunnan keskuudessa. Ohjeissa on erikseen todettu, että niiden tarkoituksena ei ole suojella lääkäreitä huonon ammattitaidon, virheellisen menettelyn tai väärinkäytöksien selvittämiseltä ja seurauksilta. Sellainen toiminta on ymmärrettävä epäkollegiaaliseksi käyttäytymiseksi.

Kollegiaalisuusohjeet edellyttävät, että lääkäri puuttuu asiaan, jos havaitsee kollegansa syyllistyvän virheelliseen menettelyyn. Ohjeiden mukaan lääkärin on tällöin selvitettävä asia suoraan ja viiveettä kollegansa kanssa pyrkien ymmärtämään myös hänen näkökohtansa. Jos tämä ei johda tulokseen, asiasta on keskusteltava kollegan esimiehen kanssa tai ilmoitettava Suomen Lääkäriliittoon tai, jos kyse on hammaslääkärikollegasta, Suomen Hammaslääkäriliittoon. Ohjeissa muistutetaan, että erimielisyydet voidaan yleensä sopia perehtymällä toisen näkökohtiin.

Kollegiaalisuutta on myös se, että tunnistetaan kollegan toiminnassa ilmenevä lääkärintyötä haittaava ongelma ja pyritään ratkaisemaan se. Kollegan sairaus, päihteiden käyttö tai muusta syystä heikentynyt suorituskyky vaativat asianmukaista puuttumista. Tämä on potilaiden ja myös profession edun mukaista. Työyhteisöissä vastuu epäkohtien korjaamisesta kuuluu esimiehille, ja heidän on saatava ongelmat tietoonsa. Peittelyn ja vihjailun sijasta asioista on puhuttava avoimesti mutta riittävää hienotunteisuutta noudattaen.

Kollegiaalisuus joutuu koetukselle esimerkiksi virkavaaleissa, kilpailtaessa potilaista ja julkaisutoiminnassa. Myös työn tekemisen uudet muodot haastavat kollegiaalisuutta.

Kollegiaalisuusohjeiden mukaan lääkäri ei saa levittää tai ylläpitää väärää käsitystä omasta tai kollegojen pätevyydestä. Hänen on myös sopimatonta moittia potilaalle kollegansa toimintaa. Lääkäri ei saa toiminnassaan tai julkaisuissaan esittää yksinomaan omana ansionaan sellaista tutkimustulosta, jonka saavuttaminen on ratkaisevasti riippunut hänen yhden tai useamman kollegansa tekemästä työstä tai asiantuntemuksesta. Tutkimustyöhön ryhdyttäessä on suositeltavaa sopia etukäteen, mikä on kunkin lääkärin rooli ja miten tekijäluettelo julkaisuissa esitetään. (Ks. Lääketieteellinen julkaisutoiminta)

Kollegiaalisuutta parhaimmillaan on vanhemman ja kokeneen lääkärin ymmärtävä ja tukea antava suhtautuminen opiskelijaan tai uransa alussa olevaan epävarmaan ja vielä kokemattomaan lääkäriin. Kokemattomamman lääkärin on puolestaan ymmärrettävä, että kokeneemmalla kollegalla on monia vastuita, joiden vuoksi hän ei välttämättä voi aina olla heti avuksi. Kollegoiden luottamuksellinen ja arvostava suhtautuminen toisiinsa työpaikalla on kollegiaalisuuden ydintä. Kaikilla on toisiltaan saatavaa ja opittavaa: vanhempi on nuoremmalle malli ja nuori toivottavasti innoittaja vanhemmalle. Ongelmallisia ovat usein tilanteet, joissa kokematon päivystäjä pyytää ohjeita takapäivystäjänä toimivalta lääkäriltä. Hoidon laadun ja potilaan turvallisuuden kannalta on olennaista, että kokematon päivystäjä – opiskelija tai lääkäri – voi luottavaisena ja aiheetonta arvostelua pelkäämättä pyytää kollegalta apua tilanteessa, jonka on kokenut itselleen liian vaikeaksi.

Ihmisten turvallisuudentunnetta vahvistaa luottamus yhteiskunnan perusrakenteisiin, ja lääkärin ammatti ja lääkärit ovat tärkeä osa näitä rakenteita. Lääkäreiden kollegiaalinen käyttäytyminen luo turvallisuutta, ja siksi jokaisen lääkärin on kiinnitettävä asiaan huomiota. Erityisessä vastuussa ovat opettajina toimivat lääkärit. Heidän on omalla esimerkillään ja opetuksellaan luotava pohja kollegiaaliselle käyttäytymiselle.

Hyvä kollegiaalisuus turvaa lääkäreille kliinisen autonomian. Nuori lääkäri saa koko profession arvostuksen ja luottamuspääoman käyttöönsä jo pukiessaan valkoisen takin päälleen ensimmäisen kerran. Hänen ei tarvitse hankkia sitä pelkästään omalla työllään pitkän ajan kuluessa.

LÄÄKÄRI JA OMANTUNNONVAPAUS

Terveydenhuollon lähtökohtana on, että potilaille on tarjolla riittävät ja lainmukaiset palvelut kaikissa olosuhteissa ja kaikilla alueilla, potilaiden kulttuuria ja vakaumusta kunnioittaen. Lääkärillä on myös oikeus omaan vakaumukseen, ja tietyissä tilanteissa omantunnonvapauteen. Lääkäri voi kieltäytyä tämän perusteella tekemästä tiettyjä toimenpiteitä, jotka ovat lääkärin etiikan perusteella ongelmallisia. Lääkärin omantunnonvapauden noudattaminen ei saa vaarantaa potilaan oikeutta saada tarvitsemaansa hoitoa tai vaikuttaa lääkärin potilaalle antamiin lääketieteellisiin ohjeisiin tai yhdessä sovittaviin hoitolinjauksiin. Professionalismi ja kollegiaalisuus edellyttävät, että lääkäri pohtii mahdollisimman varhain, aiheuttaako hänen oma vakaumuksensa tai kulttuurinsa rajoitteita erikoisalan tai työpaikan valinnassa. (Ks. Raskauden ehkäisy ja keskeyttäminen, Poikien ympärileikkaus)

Suomen Lääkäriliitto on antanut omantunnonvapauden soveltamisesta suosituksen, jonka mukaan lääkärin tulee kertoa esimiehelleen ja lähimmille kollegoilleen aikomuksestaan käyttää omantunnonvapautta tietyissä toimenpiteissä. Tarvittaessa asiasta on informoitava myös muuta henkilöstöä ja potilaita, mikäli sillä on merkitystä, kenen lääkärin vastaanotolle potilas hakeutuu. Jos lääkärin vakaumus ei salli sitä, että hän osallistuu jonkin toimenpiteen järjestämiseen tai toteuttamiseen, asia tulee hoitaa työnjohdollisin ja kollegiaalisin keinoin ja laatia toimintaohje, miten työtehtävät jaetaan tasapuolisesti. Lääkärillä ei ole oikeutta kieltäytyä potilaan henkeä tai terveyttä pelastavasta toimenpiteestä, vaikka tämä olisi vastoin hänen vakaumustaan.  Tieto omantunnonvapauden käyttämisestä ei saa johtaa työntekijän tai työnhakijan syrjimiseen. Työhaastattelussa voidaan kuitenkin tiedustella mahdollisista rajoitteista työtehtävien suorittamisessa. 

LISÄTIETOJA
Cruess S R, Cruess R L. Professionalism must be taught. BMJ 1997;315:1674–7.
Medical Professionalism Project. Medical professionalism in the new millennium: a physicians charter. Lancet 2002;359:520–2.
Pasternack A. Lääkärintyö muuttuu - miten käy profession? Duodecim 2003;119:689–90.
Suomen Lääkäriliiton suositus lääkärin omantunnonvapauden soveltamisesta opiskelussa ja työpaikoilla: https://www.laakariliitto.fi/laakarin-tietopankki/kuinka-toimin-laakarina/omantunnonvapauden-soveltaminen/ 
Suomen Lääkäriliitto. Kollegiaalisuusohjeet. https://www.laakariliitto.fi/laakarin-tietopankki/kuinka-toimin-laakarina/kollegiaalisuusohje/
Suomen Hammaslääkäriliitto. Eettiset ohjeet. https://www.hammaslaakariliitto.fi/fi/tyoelama/hammaslaakarin-etiikka/eettiset-ohjeet#.X3INGhdS9-U