Lääkärin etiikan keskeisiin periaatteisiin on jo Hippokrateen valasta alkaen kuulunut tärkeitä opetukseen ja oppimiseen liittyviä periaatteita. Ne sisältyvät myös nykyiseen Maailman lääkäriliiton Geneven julistukseen, kotimaiseen lääkärinvalaamme ja lääkärin eettisiin ohjeisiin. Lääkärillä on velvollisuus opettaa lääketieteen opiskelijoita sekä nuorempia kollegoja. Niin ikään lääkärin velvollisuutena on pitää jatkuvasti yllä korkeaa ammattitaitoa ja arvioida työnsä laatua. Hippokrateen valaan liittyy lääkärin erityinen arvostus opettajia kohtaan: ”Tulen pitämään vanhempieni arvoisena sitä, joka on opettanut minulle tämän taidon, ja jakamaan hänen kanssaan elatukseni, ja hänen tarvitessaan apua tulen sitä antamaan.” Maailman lääkäriliiton vuonna 2017 uusitussa Geneven julistuksessa lääkäri lupaa: ”Osoitan opettajilleni, kollegoilleni ja opiskelijoilleni heille kuuluvaa kunnioitusta ja kiitosta”. (Ks. Professionalismi ja kollegiaalisuus)

Eettisiä ristiriitatilanteita voi syntyä, jos lääkäriksi opiskelu, ammatillinen ja tieteellinen jatkokoulutus tai täydennyskoulutus, eli jatkuva ammatillinen kehittyminen, ei jostain syystä suju tai toteudu. Ristiriitatilanteiden syinä voivat olla puutteelliset resurssit ja opetuksen rakenteet, opettajien tai muiden vanhempien kollegojen asenteet tai lääketieteen opiskelijan ja lääkärin itsensä kyvyttömyys tai haluttomuus oppimiseen.

TIETOA, TAITOA JA ASENNETTA

Lääkärikoulutuksen tärkeimpiä tehtäviä on kouluttaa lääkäreitä yhteiskunnan tarpeisiin ja huolehtia lääketieteellisen tutkimuksen jatkuvuudesta. Koulutukseen kuuluu olennaisena piirteenä jännite, joka syntyy tieteellisyyden ja ammattiin valmistavan muun aineksen yhdistämisestä samassa tutkinnossa. Lääkärien koulutuksessa opetusjärjestelmä ja oppimisympäristö on luotava sellaiseksi, että siinä voivat kehittyä hyvän lääkärin ominaisuudet: humaani suhtautuminen, halu ja kyky jatkuvaan tiedon hankintaan ja sen kriittiseen arviointiin, hyvä ongelmanratkaisukyky, hyvät yhteistyö- ja vuorovaikutustaidot sekä hyvät kliiniset taidot. Opettajalääkäreillä on keskeinen vastuu näiden tavoitteiden saavuttamisesta. Heidän täytyy välittää opiskelijoille tieteelliseen näyttöön tai vankkaan kokemukseen perustuvan tiedon merkitys.

Opettajalääkärien olisi välitettävä lääketieteen opiskelijoille myös sitä hiljaista tietoa, joka heijastuu hyvänä ja eettisesti arvokkaana toimintana lääkärinä. Opettajan esimerkillä ja asenteella on suuri merkitys oman rajallisuuden tiedostamisessa ja nöyryydessä potilas–lääkärisuhteessa. Eettisiä kysymyksiä on hyvä alkaa pohtia jo opintojen alkuvaiheesta lähtien toistuvasti koko tutkinnon ajan. Ongelmalähtöinen oppimismenetelmä antaa siihen entistä paremmat mahdollisuudet, kun raja ei-kliinisten ja kliinisten opintojen välillä ei ole enää yhtä jyrkkä kuin aiemmin.

Lääketieteen opiskelijan samastuminen lääkäriprofessioon on hyvin nopeasti tapahtuva prosessi. Opiskelija omaksuu lääkärinä olemisen roolin jo ensimmäisten opiskeluvuosiensa aikana. Suuri osa opiskelijoista on päättänyt opintoalan valinnasta jo ennen lukiota, ja monella on mallina jokin läheinen tai sukulainen. Laajan Lääkäri 2018 -tutkimuksen mukaan useampi kuin neljä viidestä (83 %) nuoresta lääkäristä kertoo, että kiinnostus ihmiseen vaikutti erittäin paljon tai melko paljon lääketieteen opintojen valitsemiseen. Seuraavaksi useimmin valintaan vaikuttaneina tekijöinä mainittiin arvostettu ammatti ja kutsumusammatti. Neljänneksi tärkeimmäksi tekijäksi nuoret lääkärit nostivat monipuoliset työmahdollisuudet.

Lääketieteellisten tiedekuntien opettajien ja opiskelijoiden välinen suhde on perinteisesti hyvin läheinen, ja sitä voisi luonnehtia kollegiaaliseksi jo alusta alkaen. Ammattikuntaan kasvaminen on pääasiassa tulosta hiljaisen tiedon välittymisestä esimerkkinä olevalta vanhemmalta lääkäriltä opiskelijalle. Sekä hyvät että huonot roolimallit auttavat nuoren lääkärin kasvamisessa profession jäseneksi. Huonot mallit ovat varoittavia esimerkkejä ajattelevalle ja tuntevalle opiskelijalle.

Opettajien on syytä suhtautua tasapuolisesti ja kunnioittavasti kaikkiin lääketieteen erikoisaloihin, niin perusterveydenhuoltoon kuin erikoissairaanhoitoonkin. Terveydenhuolto on luonteeltaan moniammatillista, ja sen vuoksi on tärkeää, että lääkärikoulutuksessa opitaan myös yhteistyötä muiden ammattiryhmien kanssa.

Lääketieteen kehittyessä opetuksen ongelmaksi on tullut se, että tutkintoon ei voi säädetyssä ajassa mitenkään sisällyttää kaikkea uutta tietoa aiemman rinnalle. Ydinopetussuunnitelman on sisällettävä se, mitä jokaisen lääkärin on osattava. Siinä on myös määritettävä, mitkä ainekset eivät ole välttämättömiä kaikille lääkäreille ja mitkä soveltuvat paremmin erikoistumiskoulutukseen. Lääkäriliitto oli mukana lääketieteellisten tiedekuntien yhteisessä hankkeessa, jossa määriteltiin lääkärikoulutuksen keskeinen sisältö. Valmistuvan lääkärin osaamistavoitteet hyväksyttiin lääketieteellisten tiedekuntien dekaanien kokouksessa kesäkuussa 2020.
 
Suuri osa lääkäreistä on aidosti kiinnostunut opettamisesta ja saa siitä sisältöä sekä tyydytystä työhönsä. Vaikka toiset tuntuvat olevan luonnostaan hyviä opettajia, on lääkäriopettajaksi mahdollista myös pätevöityä. Professoreita ja muuta opetushenkilökuntaa valittaessa opetusansioita on alettu korostaa aikaisempaa enemmän, vaikka tieteellisillä meriiteillä on edelleen valinnoissa suurin painoarvo. Iso joukko on hankkinut pedagogista koulutusta ja saanut Lääkäriliiton tai Hammaslääkäriliiton myöntämän lääkärikouluttajan tai hammaslääkärikouluttajan erityispätevyyden.

MESTARI–KISÄLLI-MALLI

Lääkärin hyviin kliinisiin taitoihin kuuluvat olennaisesti hyvät vuorovaikutustaidot. Niitä voi kehittää, ja koulutuksessa on viime vuosina paneuduttu erityisesti varhaisten potilaskontaktien laajaan hyödyntämiseen sekä kliinisten taitojen ja vuorovaikutustaitojen suunnitelmalliseen opiskeluun. Lääkärikoulutus on perinteisesti perustunut pitkälti käytännölliseen mestari–kisälli -malliin. Opiskelijamäärien kasvaessa tämä malli on vaarantunut eikä opetuspotilaita riitä kaikille opiskelijoille. Vastedes vaarana voi olla lääkärikoulutuksen laadun huononeminen ja potilasturvallisuuden vaarantuminen. Kun opiskelijamäärät ovat kasvaneet, opetuksessa käytetään yhä useammin muita kuin yliopistollisia keskussairaaloita. Pienemmissä sairaaloissa opiskelijoilla on mahdollisuus tutustua vähemmän valikoituneeseen potilasaineistoon ja saada enemmän kokemusta erilaisista toimenpiteistä. (Ks. Opetuspotilaan asema)

Suomessa on kansainvälisesti melko poikkeuksellinen järjestelmä, jossa lääketieteen opiskelijat voivat neljännen opiskeluvuoden jälkeen toimia lääkärin sijaisena ensin sairaaloissa ja viidennen opiskeluvuoden jälkeen myös terveyskeskuksissa. Tällä järjestelmällä on ollut ja on tulevaisuudessakin tärkeä lääketieteen opiskelua täydentävä merkitys. Lääkärin sijaistaminen loma-aikana ja mahdollisuus keskittyä olennaisiin asioihin lisäävät myös opiskelumotivaatiota. Tällä kokemuksella ja vanhempien kollegojen esimerkillä on hyvin suuri vaikutus nuorten lääkärien erikoisalan valintaan. Lääkäri 2018 -tutkimuksen mukaan 96 prosenttia nuorista lääkäreistä aikoo erikoistua. Opiskeluaikaiset myönteiset työkokemukset alalla ja kollegojen hyvä esimerkki ovat tutkimuksen mukaan erittäin merkittäviä tekijöitä erikoisalan valinnassa.

EETTINEN VELVOITE KOULUTTAUTUA

Erikoislääkärikoulutuksen ongelmana on ollut erikoistuvien lääkärien puutteellinen perehdytys ja ohjaus. Koulutuspaikoissa jokaisella kollegalla on velvollisuus ohjata erikoistuvia lääkäreitä. Erikoistuvan lääkärin itsensä velvollisuus on riittävästi paneutua työtehtäviinsä, opiskella ja konsultoida kokeneempia kollegoja.

Kouluttajan on suunniteltava työtehtävät niin, että ne kattavat erikoisalan keskeiset toiminnot. Koulutusta pitää arvioida jatkuvasti. Aiemmin arviointi perustui liikaa vain erikoistumisen lopussa suoritettavaan valtakunnalliseen erikoislääkärikuulusteluun. Erikoistuvan lääkärin ja kouluttajan on seurattava koulutukselle asetettujen tavoitteiden toteutumista esimerkiksi lokikirjan tai oppimiskansion avulla. Jokaiselle erikoistuvalle lääkärille on nimettävä henkilökohtainen ohjaaja. Jokaisella erikoistuvalla pitää myös olla henkilökohtainen koulutussuunnitelma ja säännölliset kehityskeskustelut ohjaajan kanssa. Kehityskeskustelukulttuuria opetettaessa tavoitteena on omaksua kehityskeskustelut osaksi lääkärin ammatillista toimintaa. 

Erikoislääkärikoulutusta arvioitaessa on yksittäisen erikoistuvan lääkärin ohella nykyistä enemmän arvioitava koulutusta antavia yksikköjä. Kansainvälisten mallien pohjalta tämä toiminta on alkanut yleistyä meilläkin.

Lääkärin ammattieettisiin velvollisuuksiin kuuluu ammattitaidon ylläpitäminen ja kehittäminen. Tähän velvoittavat myös laki terveydenhuollon ammattihenkilöistä (559/1994) sekä terveydenhuoltolaki (1326/2010). Perinteisen täydennyskoulutuksen (CME, Continuous Medical Education) sijaan on entistä enemmän alettu käyttää laajempaa lääkärin jatkuvan ammatillisen kehittymisen käsitettä (CPD, Continuous Professional Development). Monien asiantuntijoiden mielestä jatkuvan ammatillisen kehittymisen pitäisi alkaa jo lääkärin peruskoulutuksen aikana.

LISÄTIETOJA
Holmberg-Marttila D, Turunen J-P, Helminen E-E, Pimiä E. Opiskelu ja koulutus. Kirjassa: Lääkäriksi. Pasternack A, Pelkonen R, Eskola K, Haahtela T (toim.). Kustannus Oy Duodecim 2007.
Lääkärien ammatillisen kehittymisen ja täydennyskoulutuksen suuntaviivat – Lääkäriliiton suositus. https://www.laakariliitto.fi/laakarin-tietopankki/ammatillinen-kehittyminen/taydennuskoulutus
Mattila P, Parmanne P, Aine T, Halila H, Heikkilä T, Heistaro S, Hyppölä H, Kaila M, Kortekangas-Savolainen O, Kosunen E, Kujala S, Kulmala P, Mattila K, Mäntyselkä P, Rellman J, Sumanen M. Lääkäri 2018. Kyselytutkimus vuosina 2007-2016 valmistuneille lääkäreille. Sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistiota 2019:69.
Ryynänen K. Constructing Physician’s Professional Identity – Explorations of Students’ Critical Experiences in Medical Education. Väitöskirja, Oulun yliopisto 2002.
Suositus etiikan opetuksesta lääketieteen koulutuksessa https://www.laakariliitto.fi/laakarin-tietopankki/ammatillinen-kehittyminen/etiikan-opetus/