Epidemiat ovat kansanterveydellisiltä ja taloudellisilta vaikutuksiltaan merkittäviä, ja ne voivat pahimmillaan uhata jopa yhteiskunnan perustoimintoja. Tarttuva tauti koskee sairastuvan yksilön lisäksi ympäröivää yhteisöä.

Tarttuvien tautien esiintyminen johti yksilöiden tai ryhmien liikkumisvapauden huomattavaan rajoittamiseen jo kauan ennen tartunnan biologisen luonteen selviämistä. Keskiajalla ruttobakteerin aiheuttaman ”mustan surman” aikana sairastuneet erotettiin terveistä, sairaudelle altistuneiden vielä oireettomien ihmisten liikkumisvapautta rajoitettiin karanteenilla, ja satamaan saapuvista laivoista kiellettiin maihinnousu. Yhteisöt ovat pitkään sulkeneet ulkopuolelleen myös lepraa sairastavat yksilöt.

Kun tartuntatautien aiheuttajat ja tartuntojen luonne ovat 1800-luvun lopulta lähtien selvinneet, tartuntaan liittyviä yksilön tai yhteisön vapauteen kohdistuvia toimenpiteitä on voitu rajata paremmin. Monissa taudeissa rajauksia on voitu myös vähentää tutkimustietoon pohjautuvan tartuttavuusajan perusteella. Tartuntatautien torjuntatoimien kirjoon kuuluu silti yhä keinoja, joista päättäminen on rajankäyntiä yksilön vapauden ja taudin yhteisölle aiheuttaman haitan välillä. Äärimmillään säädökset antavat valtuudet tahdonvastaiseen eristämiseen tai hoitoon sekä omaisuuden hävittämiseen lisätartuntojen estämiseksi. SARS-epidemia vuonna 2003 toi uudelleen esiin tarpeen käyttää torjunnassa laajamittaista karanteenia. Tämä heijasti tartuntatautien uusia, odottamattomia uhkia. Alkuvuodesta 2020 lähtien laajalle levinnyt uusi koronaviruspandemia (SARS-CoV-2, covid-19-tauti) lisäsi itsemääräämisoikeutta rajoittavien torjuntatoimien käyttöä erittäin merkittävästi myös Suomessa. Perinteiset tartunnan torjunnan keinot ovat välttämättömiä, kun taudin aiheuttaja on aiemmin tuntematon eikä väestöllä ole sille vastustuskykyä ja tauti on vaarallinen eikä sitä vastaan ole rokotetta tai spesifistä hoitoa.

LAINSÄÄDÄNTÖ

Yksilönvapauteen ja omaisuuden suojaan puuttuvat toimenpiteet ovat terveydenhuollon lainsäädännössä harvinaisia poikkeuksia, ja niihin ryhtyminen on yksityiskohtaisesti säännelty. Kokonaan uudistettu tartuntatautilaki (1227/2016) ja -asetus (146/2017) määrittelevät eri tahojen vastuut ja velvollisuudet tartuntatautien seurannassa ja torjunnassa sekä tilanteet, joissa tartuntojen estämiseksi voidaan puuttua yksilön koskemattomuuteen, liikkumisvapauteen tai omaisuuteen.

Tartuntatautilaki jakaa tartuntataudit yleisvaarallisiin, valvottaviin ja muihin tartuntatauteihin. Yleisvaarallisena tartuntatautina pidetään sairautta, jonka tarttuvuus on suuri, tauti on vaarallinen ja sen leviäminen voidaan estää toimenpiteillä, jotka kohdistetaan sairastuneeseen, taudinaiheuttajalle altistuneeseen tai tällaiseksi perustellusti epäiltyyn henkilöön. Yleisvaaralliset ja valvottavat taudit luetellaan valtioneuvoston asetuksessa tartuntataudeista.

Kunnan tartuntataudeista vastaava virkasuhteinen lääkäri voi määrätä tautiin sairastuneen tai sairastuneeksi perustellusti epäillyn olemaan poissa työstä, oppilaitoksesta tai päivähoitopaikasta. Virkasuhteinen kunnan tai sairaanhoitopiirin kuntayhtymän tartuntataudeista vastaava lääkäri voi määrätä henkilön eristettäväksi, jos taudin leviämisen vaara on ilmeinen eikä sitä voida estää muilla toimenpiteillä. Yleisvaaralliseen tartuntatautiin sairastuneelle pitää eristämispaikassa antaa taudin leviämisen estämiseksi välttämätön hoito, tarvittaessa jopa hänen tahdostaan riippumatta. Kun kyseessä on yleisvaarallinen tartuntatauti, altistunut ja oireeton henkilö voidaan määrätä karanteeniin. Tällöin hänen liikkumisvapauttaan rajoitetaan, kunnes itämisajan kuluttua ei ole enää vaaraa, että hän sairastuisi tautiin ja tartuttaisi muita. Karanteenipäätös voidaan tehdä korkeintaan kuukaudeksi kerrallaan.

Valmiuslaki (1552/2011) on määritellyt yhteiskunnan poikkeustilanteeksi myös vaikutuksiltaan erityisen vakavaa suuronnettomuutta vastaavan hyvin laajalle levinneen vaarallisen tartuntataudin. Laki valtuuttaa terveysviranomaiset käyttämään poikkeustilan aikana laajempia toimivaltuuksia terveyspalvelujen järjestämiseksi kuin normaalitilanteessa. Näitä valmiuslain suomia mahdollisuuksia otettiin Suomessa käyttöön ensimmäisen kerran keväällä 2020 uuden koronavirustaudin (covid-19) torjumiseksi. Koska valmiuslain soveltamisen on oltava väliaikaista ja tilapäistä, epidemian hallintaa koskevat säännökset tulee ensisijaisesti sisällyttää normaaliin lainsäädäntöön. Tartuntatautilakia täydennetään siksi joiltain osin.  

KÄYTÄNNÖN TARTUNNANTORJUNTA

Tartuntatautien torjunta perustuu viranomaisille annetuista suurista valtuuksista huolimatta ennen kaikkea valistukseen ja vapaaehtoisuuteen. Siksi myös useimmat ehkäisytoimenpiteet, kuten rokotukset ja terveystarkastukset, ovat yleensä edelleen vapaaehtoisia. Riittävästi informoituina yksilöt ja yhteisö käyttäytyvät yleensä rationaalisella tavalla, eikä lain valtuuttamia ehkäiseviä tai liikkumisvapautta rajoittavia tahdon vastaisia toimenpiteitä yleensä ole tarvittu.

Tartuntojen estämiseksi tarkoitettujen varotoimien perusteeton tai liiallinen käyttö voi johtaa potilasturvallisuutta vaarantaviin tai muihin haitallisiin seurauksiin. Potilashuoneessa käyntiä hidastavan tartuntaeristyksen tiedetään vähentävän henkilökunnan käyntejä potilaan luona. On tärkeää huolehtia siitä, etteivät potilaan sairauden valvonta ja hoitotoimenpiteet viivästy eristämisen takia. Pitkäaikaisesta eristämisestä tai vierailujen rajoittamisesta aiheutuvaa psyykkistä kuormitusta pyritään vähentämään esimerkiksi vuorovaikutteisen videoyhteyden avulla. Kevään 2020 koronaepidemian aikana yleinen sosiaalisen etäisyyden vaatimus erityisesti ympärivuorokautista hoivaa tarjoavissa sosiaalihuollon toimintayksiköissä on todennäköisesti suojannut ikääntynyttä väestöä tartunnoilta. Samalla se on kuitenkin heikentänyt asukkaiden itsenäistä toimintakykyä ja koetellut sekä heidän että heidän omaistensa psyykkistä jaksamista. (Ks. Itsemääräämisoikeus ja sen poikkeukset) Jotta torjunta onnistuu yhdenvertaisesti koko maassa käyttämättä potilaan hyvinvointia ja oikeuksia liiallisesti rajoittavia eristystoimia, tarvitaan kansallisesti yhtenäistä ja monialaisesti harkittua asiantuntijaohjeistusta.

SUKUPUOLITAUDIT

Käytännön lääkärin työssä yksilön ja yhteisön etu ovat herkällä tavalla vastakkain sukupuolitauteja jäljitettäessä. Toisessa vaakakupissa ovat hienovaraisuus ja potilaan haluttomuus paljastaa intiimeimpiä asioitaan, toisessa potilaan kontaktihenkilöiden oireettomien tartuntojen hoitaminen ja tartuntaketjujen katkaisu.

Yleisvaaralliseen tai valvottavaan tartuntatautiin sairastuneen potilaan ja mahdollisesti muiden tartunnan saaneiden saattamisesta tutkimukseen ja hoitoon on tartuntatautilain mukaan ensisijaisesti vastuussa hoitava lääkäri. Näihin tartuntatauteihin sairastunut ja sairastuneeksi perustellusti epäilty on velvollinen tiedusteltaessa ilmoittamaan asiaa selvittävälle lääkärille tartunnan tavan, ajankohdan ja paikan sekä niiden henkilöiden nimet, joilta hän on voinut saada tartunnan.

HI-virukseen liittyvä testausten vapaaehtoisuus oli suuri eettinen kysymys 1980- ja 1990-luvuilla. Keskustelu on sittemmin paljolti laantunut, kun HIV-infektion ennustetta parantavat hoitomahdollisuudet ovat tehneet testiin hakeutumisen edut tartunnan kantajalle yhä ilmeisemmiksi. Eettisesti kyseenalainen tilanne syntyy kuitenkin, jos esimerkiksi maahanmuuttajien testauksen ensisijainen tavoite on taudinkantajien palauttaminen lähtömaahansa.

Suomen oikeusjärjestelmässä on käsitelty joitakin tapauksia, joissa HIV-infektoitunut henkilö on levittänyt tartuntaa tietoisesti. Tällaista tilannetta koskevat rikoslain säännökset. Lääkärillä on vaitiolovelvollisuus, joka voidaan kumota poliisin esitutkinnassa esiin tulleiden tosiasioiden perusteella riippuen epäillyn rikoksen vakavuudesta. Uudistettu tartuntatautilaki toisaalta velvoittaa hoitavan lääkärin ilmoittamaan kunnan tai sairaanhoitopiirin tartuntataudeista vastaavalle lääkärille salassapitosäännösten estämättä, jos hän saa tietää potilaansa sairastavan yleisvaarallista tai valvottavaa tartuntatautia, joka voi aiheuttaa tartunnan vaaran toiselle henkilölle. Tartuntataudeista vastaavalla lääkärillä on puolestaan oikeus ilmoittaa tartuntavaarasta asianomaiselle henkilölle, kuitenkin ilmaisematta tartunnanlähdettä.

TARTUNTATAUDIT JA MEDIA

Yksittäiset vakavat tartuntatautitapaukset, tartuntatautiepidemia tai sen uhka ovat tiedotusvälineiden tärkeitä uutisaiheita. Hoitavan yksikön ja muiden asiantuntijoiden pitää antaa väestölle riittävä tieto tilanteesta sekä erityisesti sen mahdollisesti edellyttämistä yhteisöön ja yksilöön kohdistuvista torjuntatoimista korostamatta tai vähättelemättä uhkan suuruutta. Asiantuntijoina esiintyvien henkilöiden on vältettävä sellaista spekulointia, joka vahvistaa väestön kokemaa uhkaa ja aiheuttaa epärationaalista, epidemian torjunnan kannalta haitallista käyttäytymistä.

Samanaikaisesti hoitoyhteisön on erityisesti huolehdittava tartunnan mahdollisesti saaneiden ihmisten yksityisyyden suojasta. Suhteissa mediaan lääkärien tulee noudattaa Suomen Lääkäriliiton ja Journalistiliiton yhteistä tiedotussuositusta.

HENKILÖKUNTAAN KOHDISTUVA UHKA

Tartuntatautitapausten hoito voi aiheuttaa tartuntavaaran hoitavalle henkilökunnalle. Laki terveydenhuollon ammattihenkilöistä (559/1994) sekä ammattietiikka velvoittavat antamaan vakavasti sairaalle välittömästi apua kaikissa tilanteissa. Työturvallisuuslaki (738/2002) velvoittaa työnantajaa ryhtymään kaikkiin tarvittaviin toimenpiteisiin työssä koituvan terveysuhkan ehkäisemiseksi. Näiden velvoitteiden keskinäistä ensisijaisuutta ei ole jouduttu määrittelemään käytännön tilanteissa.

Vuoden 2003 kansainvälisessä SARS-epidemiassa huomattava osa sairastuneista oli potilaita hoitanutta terveydenhuollon henkilökuntaa. Heistä moni menehtyi tautiin. Tämä johti myös Suomessa tilanteisiin, joissa henkilökunta epäröi hoitaa SARS:iin sairastuneiksi epäiltyjä potilaita. Epäröinti on ristiriidassa ammattietiikan kanssa, mutta ymmärrettävää epidemian alkuvaiheessa, kun käsitykset infektion tartuttavuudesta ja riittävistä suojatoimenpiteistä vaihtelivat.

Lintuinfluenssaan eli influenssa A/H5N1-virukseen liittynyt pandemiauhka vuonna 2003 käynnisti varautumissuunnittelun. Sen aikana terveydenhuollon henkilökunnan kannanotoissa tuli esille mahdollisuus, että pandemian ilmaantuessa voisi tapahtua kieltäytymistä vaarallisesta työstä. Lääketieteellisestä toiminnasta vastaavien henkilöiden pitää ehkäistä tämän tyyppisiä tilanteita kouluttamalla henkilökuntaa ja huolehtimalla riittävästä suojauksesta ja materiaalisesta varustautumisesta.

Vuonna 2020 koronaviruspandemian aikana todettiin henkilösuojainten varastointi Suomessa alkuun riittämättömäksi suhteessa ennennäkemättömän suureksi kasvaneeseen tarpeeseen. Merkittävää kieltäytymistä työvelvoitteesta ei siitä huolimatta havaittu, vaikka muissa maissa todettiin hoitohenkilökuntaan kuuluvilla vakavia sairastumisia enemmän kuin Suomessa, ja jopa kuolemia. On hyvin tärkeää keskustella erityistilanteisiin liittyvistä ammattihenkilöiden velvoitteista avoimesti ennen kuin näitä tilanteita syntyy – osana kokonaisturvallisuutta ja varautumista epidemioiden torjuntaan ja hoitoon.

LISÄTIETOJA
Suomen Lääkäriliiton ja Suomen Journalistiliiton yhteinen tiedotussuositus 2013. https://www.laakariliitto.fi/site/assets/files/4893/tiedotussuositus_140108.pdf
Ruutu P, Lyytikäinen O, Kuusi M ym.: SARS – uusiin uhkiin valmistautumista. Suomen Lääkärilehti 2004;59:1533–8.
The Lancet -lehden jatkuvasti päivittyvä avoin sivusto. https://www.thelancet.com/coronavirus
The New England Journal of Medicine. https://www.nejm.org/coronavirus
European Centre for Disease Prevention and Control. https://www.ecdc.europa.eu/en/covid-19-pandemic
www.who.int/covid19
https://www.duodecim.fi/2020/03/24/covid-19-aineistot-terveysportissa/