Urheilussa tavoitteena on yleensä suorituskyvyn tai urheilusuorituksen parantaminen, ja joskus siihen pyritään myös kielletyillä tai urheilijan terveyttä vaarantavilla keinoilla.

Mitä lähempänä kansallista tai kansainvälistä huippua ollaan ja mitä suuremmat rahavirrat urheilussa liikkuvat, sitä todennäköisemmin urheilijan valmentautumiseen pyrkivät vaikuttamaan myös moraalista ja etiikasta piittaamattomat tahot. Huippu-urheilun merkitys geopoliittisella kentällä johtaa hankalimmillaan jopa valtiotasolta johdettuun keinotekoiseen suorituskyvyn parantamiseen. Yhä parempia tuloksia tavoitteleva urheilija on otollista maaperää suorituskyvyn kasvua kauppaaville tahoille. Siksi myös huippu-urheilun on huolellisesti päivitettävä säännöstöjänsä kiellettyjen menetelmien ja suorituskyvyn keinotekoisen parantamisen kitkemiseksi lääkäriasiantuntijuutta hyödyntäen. On tärkeää huomioida myös mahdolliset lääkärin eduksi syntyvät eturistiriidat; lääkärin tehtävänä ei ole edistää omaa toimintaansa urheilijan avulla.

Lääkäri toimii urheilussa usein yksin – liiton tai seuran ainoana lääkärinä. Tällöin hän saattaa päätyä tilanteeseen, jossa hänellä ei ole riittävää ammatillista osaamista tai tutkimus- ja hoitomahdollisuuksia tehtävän laadukkaaseen hoitamiseen. Ryhtyessään lajiliiton, seuran, joukkueen tai muun tahon urheilulääkäriksi lääkärin on tehtävä itselleen, mahdolliselle työnantajalleen ja urheilijalle selväksi, mitkä ovat kyseisen urheilulääkäritoiminnan muodot, lääkärin velvollisuudet ja oikeudet. Epäselvyyksien välttämiseksi on syytä tehdä kirjallinen sopimus. Sopimusmalli löytyy muun muassa Suomen Lääkäriliiton internet-sivuilta.

Urheilijan ympärillä toimivien muiden henkilöiden käsitykset hyväksyttävistä toimintatavoista voivat erota lääkärin etiikasta. Tällöin urheilulääkärin toimintaan voi kohdistua koviakin paineita. Lääkäriä saatetaan esimerkiksi painostaa antamaan osallistumislupa urheilijalle, jonka loukkaantumisriski on suurentunut, tai puuduttamalla peittelemään vammaa. Tällaisessa tilanteessa urheilulääkärin täytyy muistaa, että hänen ensisijainen tehtävänsä on vastata urheilijan terveydentilasta, jota ei saa missään oloissa vaarantaa. Vammautuneen urheilijan peluuttaminen joukkueessa voisi olla joukkueen edun mukaista, mutta urheilulääkärin ei pidä sallia sitä, jos peluuttaminen voi vaarantaa urheilijan terveyden.

Kaikessa urheilussa on loukkaantumisen vaara, mutta nyrkkeilyssä nimenomaisena tarkoituksena on vastustajan fyysinen vahingoittaminen. Pääsuojuskaan – jos sitä käytetään – ei suojaa päätä eikä aivoja kovin voimakkailta iskuilta. Murtumien sekä silmä- ja korvavammojen lisäksi päähän kohdistuneet iskut saavat aikaan aivovammoja, joiden vauriot voivat jäädä pysyviksi tai pahimmassa tapauksessa johtaa kuolemaan.

WMA on ottanut voimakkaasti kantaa nyrkkeilyn ja muiden sitä sisältävien lajien kieltämisen puolesta. Vaikka kielto ei ole vielä näköpiirissä, on kaikkien nyrkkeilijöiden terveydentilaa seurattava tiiviisti ja selvitettävä erityisesti neurologinen tila ennen jokaista ottelua ja sen jälkeen. Tätä varten koulutetuilla lääkäreillä pitää olla oikeus keskeyttää ottelu ja lääketieteellisistä syistä tarvittaessa kieltää sen jatkaminen vakavan vahingon välttämiseksi.

Huippu-urheilijalle harjoittelu ja kilpaileminen ovat urheilijan ammatinharjoittamista. Vakavan vamman jälkeen paluu normaaliin huippu-urheilijan arkeen ei ole kaikissa tapauksissa suositeltavaa. Esimerkiksi paluu normaaliin harjoitteluun ja kilpailemiseen alaraajojen kantavien nivelpintojen laajan vaurion jälkeen voi vaarantaa huippu-urheilijan terveydentilan tulevina vuosina. Näissä tapauksissa urheilulääkärin on suositeltava huippu-urheilijalle urheilu-uran lopettamista.

Urheilevia lapsia ja nuoria hoitaessaan urheilulääkärin on tuettava normaalia kasvua ja kehitystä. Lääkärin on varmistuttava siitä, että lapsen tai nuoren terveydentila kestää valmennuksen ja kilpailun rasitukset. Huomiota täytyy kiinnittää fyysisen tai psyykkisen kehityksen mahdollisiin riskeihin. Eräissä lajeissa – kuten taitoluistelu ja voimistelu – syömishäiriöiden riski on tunnistettava. Jos urheilulääkäri havaitsee lapsen tai nuoren kasvun ja kehityksen vaarantuvan urheilussa ja harjoittelussa, hänen täytyy kertoa näkemyksensä nuorelle ja tämän vanhemmille ja pyrkiä mahdollisuuksiensa mukaan vaikuttamaan harjoittelun sisältöön.

Koska urheilulääkäreille ei ole yhtenäistä koulutusta, lääkärin on itse huolehdittava alan riittävästä tuntemuksesta. Hänen on hankittava tietoa kyseessä olevasta lajista sekä siihen liittyvistä kansallisista ja kansainvälisistä säännöistä. Lisäksi hänen täytyy tuntea Suomen Urheilun Eettisen Keskuksen (SUEK) ohjeistus, joka vastaa antidopingtoiminnan, kilpailumanipulaation ehkäisyn sekä katsomoturvallisuuden ja -viihtyvyyden valtiosopimusten toimeenpanosta.

Suomen olympiakomitea on ottanut käyttöön niin sanotun omalääkärijärjestelmän, jossa jokainen olympiakomitean tukea saava urheilija nimeää itselleen nimikkolääkärin. Näitä lääkäreitä kannustetaan osallistumaan vuosittain olympiakomitean nimeämiin koulutustilaisuuksiin, joissa myös linjataan yhdessä ajankohtaisia urheilulääketieteen eettisiä kysymyksiä.

URHEILUN SÄÄNNÖT JA LAINSÄÄDÄNTÖ

Urheilulääkärin toimintaa ohjaavat lääkintäeettiset ohjeet, lainsäädäntö sekä urheilun kansalliset ja kansainväliset säännöstöt. Maailman lääkäriliitto WMA on antanut terveydenhuollon periaatteista urheilulääketieteessä julistuksen, jonka Suomen Lääkäriliitto ja Urheilulääkäriyhdistys ovat hyväksyneet kaikkia jäseniään sitovaksi.

Suomessa dopingvalvontaa ja -testausta sääntelee pääasiassa SUEK:n vahvistama antidopingsäännöstö. Se on laadittu Maailman Antidopingneuvoston WADA:n tekemän harmonisoidun säännöstön pohjalta. Nämä säännöstöt sisältävät yksityiskohtaisen luettelon aineista ja menetelmistä, jotka urheilussa on kielletty. Yleinen seuraamus sääntöjä rikkovalle lääkärille on vähintään neljän vuoden toimintakielto. Maksimissaan lääkäri voi saada elinikäisen toimintakiellon urheilun parissa. Jos kiellettyjä aineita on annettu alaikäiselle urheilijalle, seurauksena on aina elinikäinen toimintakielto.

Dopingia käsitellään myös Euroopan neuvoston dopingin vastaisessa yleissopimuksessa sekä EU:n lääkkeitä koskevissa direktiiveissä. Suomen lainsäädännössä lääkärin toimintaa urheilussa koskevat rikoslaki (39/1889) ja lääkelaki (395/1987) sekä muu terveydenhoitoa koskeva lainsäädäntö.

Rikoslain 44 luvussa kielletään dopingaineiden valmistaminen, maahantuonti, välittäminen ja hallussapito levittämistarkoituksessa sekä näiden tekojen yritys. Teot ovat rangaistavia vain laittomassa toiminnassa. Useita rikoslaissa dopingaineiksi määriteltyjä hormoneja käytetään myös lääkkeinä. Dopingrikoksia koskevia säännöksiä sovelletaan esimerkiksi silloin, kun lääkäri ilman lääketieteellistä perustetta määrää hormonia tietäen, että ainetta tullaan käyttämään dopingaineena eikä lääkkeenä. Dopingaineiksi rikoslaki kirjaa synteettiset steroidit, testosteronin, kasvuhormonin ja niiden johdokset sekä niiden tuotantoa ihmiskehossa lisäävät aineet.

Urheilijoilla on oikeus saada sairauksiinsa asianmukaista hoitoa. Jos hoito edellyttää kulloinkin voimassa olevan dopingsäännöstön kieltämien lääkeaineiden käyttöä, kansainvälisen tason urheilijat voivat hankkia käyttöluvan lajin kansainväliseltä lajiliitolta ja kansallisen tason urheilijat SUEK:lta erivapausmenettelyllä.

Vaikka urheilun pelisääntöjä on tarkennettu, kaikkia yksityiskohtia ei kuitenkaan voi säännöstöissä tai laissa määritellä. Lääkärin täytyy osaltaan nostaa ongelmakohdat esiin, ja hän voi stimuloida keskustelua yhteisen linjan löytämiseksi. Kansainvälisten linjausten puuttuessa eri maiden kansalliset eettiset päätökset saattavat poiketa toisistaan suuresti. Lisähapen antaminen ja alppimajan käyttö ovat esimerkkejä urheilijan suorituskykyyn vaikuttavista keinoista, joita ei mainita säännöstöissä.

Järjestäytyneen urheilun ohella lääkkeitä käyttävät dopingtarkoituksessa myös tavalliset liikkujat ja kuntoilijat. Lääkeaineiden käytön syynä ovat tällöin lähinnä dopingaineiden ulkonäköä muokkaavat vaikutukset ja kunnon kohoaminen nopeammin. Vaikka dopingaineiden käyttö järjestäytyneen urheilun ulkopuolella ei ole urheilujärjestöjen säädöksien vastaista dopingia, lääkeaineet voivat aiheuttaa merkittäviä haittavaikutuksia käyttäjille. Lääkärin on kerrottava myös kuntoilua harrastavalle potilaalleen lääkkeiden haitoista ja kehotettava tätä lopettamaan lääkeaineiden dopingkäyttö.

SUKUPUOLIVARIAATIOISTA HUIPPU-URHEILUSSA

Transsukupuolisten naisurheilijoiden osallistuminen naisten sarjoihin on aiheuttanut ristiriitoja. Kansainvälisen Olympiakomitean ohje (IOC consensus meeting on sex reassignment and hyperandrogenism 2015) sallii transnaisten kilpailla naisten sarjoissa, jos heidän testosteroniarvonsa on alle 10 nmol/l. Tämä arvo on merkittävästi korkeampi kuin cisnaisilla. Eri maiden lainsäädännön mukaan transnaisen ei välttämättä tarvitse poistattaa kiveksiä, joten fysiologinen testosteronituotanto jatkuu.

Yksi esimerkkitapaus on sukupuoltaan vaihtanut painonnostaja. Hän oli syntyessään mies, ja hän on aikuisiällä käynyt läpi sukupuolenkorjausleikkauksen ja siihen liittyvät hoidot, joiden jälkeen hänen testosteronitasonsa oikeuttaa hänet kilpailemaan naisten sarjassa. Voimantuottoon liittyvässä lajissa aikaisempi hormonitaso ja sen mahdollistama harjoitusvaste kiistatta edelleenkin vaikuttavat transnaisen lihasvoimaan.

Huhtikuussa 2019 urheilun välitys- ja valitustuomioistuin CAS teki päätöksen evätä naisurheilijan osallistumisoikeuden Kansainvälisen Yleisurheiluliiton IAAF (nykyisin World Athletics, WA) kilpailuihin perustuen IAAF:n omiin säännöksiin hyperandrogenismista. Tällä urheilijalla oli todettu epätyypillinen kromosomisto ja poikkeavan suuri testosteronipitoisuus, joka ylittää naisille säännöissä määritellyn hyväksytyn tason. Päätös herätti runsaasti keskustelua naiseksi määritellyn ihmisen osallistumisoikeudesta naisten sarjoihin. Juridisesti ongelma liittyi IAAF:n säännöstöjen epätarkkuuteen ja määrittelyyn.

Toisaalta samaa erottelua on tehty esimerkiksi maastohiihdossa jo useiden vuosien ajan eritasoisilla miesten ja naisten hemoglobiinirajoilla (miehillä 180 g/l ja naisilla 165 g/l) sen aiheuttamatta laajempaa julkista keskustelua. Huippu-urheilijoiden testauksessa nykyisin käytössä oleva biologinen passi ennaltaehkäisee tulevaisuudessa monta ongelmaa esimerkiksi urheilijoilla, joilla on luontaisesti korkea hemoglobiiniarvo, ja urheilijoilla, jotka parantavat suorituskykyään poikkeavan nopeasti.

Nämä esimerkit osoittavat, kuinka haastavaa on luoda huippu-urheiluun tasapuoliset lähtökohdat rehtiin kilpailuun. Urheilun omien sääntöjen muokkaamisessa tarvitaan myös lääkärikunnan tukea. Maailman lääkäriliiton mukaan lääkärien ei pidä osallistua terveen naisen hormonitasojen lääkkeelliseen alentamiseen urheilun vuoksi.

LUOTTAMUKSELLISUUS JA TIEDOTTAMINEN

Urheilijalla on potilas–lääkärisuhteessa oikeus täydelliseen luottamuksellisuuteen. Sen rajoja koetellaan monesti, kun urheilija on julkisuuden henkilö. Siksi lääkärin on oltava ehdottoman pidättyväinen kaikesta urheilijan vammoihin ja sairauksiin liittyvästä tiedottamisesta, ellei siitä ole erikseen sovittu urheilijan kanssa. Tietyissä tilanteissa on myös syytä harkita, pitääkö tiedottamisen suhteen olla aktiivinen, jotta pystytään välttämään mahdollisen virheellisen uutisoinnin aiheuttamaa haittaa. Tällöin asiasta pitää sopia urheilijan ja hänen mahdollisen työnantajansa (seuransa) kanssa.

AKTIIVINEN VUOROPUHELU URHEILIJAN KANSSA

Urheilulääkäri on oman alansa asiantuntija, jonka tehtäviin kuuluu terveyden aktiivisen edistämisen ohella myös omaan alaansa liittyvien väitteiden ja huhujen kommentointi. Niinpä lääkärin toimenkuvaan kuuluu aktiivinen vuoropuhelu urheilijan ja valmentajan kanssa muun muassa uusista keinoista suorituskyvyn parantamiseksi. Jos keskusteluja ei käydä, erilaisten kokeilujen riski lääkärin tietämättä kasvaa. Näillä keskusteluilla lääkäri myös luo itselleen urheiluyhteisössä tarvitsemansa auktoriteetin ja luottamuksen. Näin varmistetaan myös se, että urheilulääkäriä kuullaan kaikissa urheilijan terveyteen liittyvissä ratkaisuissa.

Lääkärin tulee kaikessa toiminnassaan noudattaa sekä ammattietiikkaansa että urheilussa voimassa olevia sääntöjä. Jos säännöt eivät anna vastausta, lääkärin on tuettava pyrkimystä eettisesti kestäviin ratkaisuihin. Lääkärin on tehtävä toimeksiantajansa kanssa kirjallinen sopimus eettisten ohjeiden noudattamisesta.

Urheilulääkärin pitää tiedostaa asemansa, velvollisuutensa ja vastuunsa. Hänen pitää kaikessa toiminnassaan vastustaa dopingia ja antaa monipuolista antidopingvalistusta eri tahoille. Lääkäri on yksi niistä auktoriteeteista, jotka ajatuksillaan ja toiminnallaan ohjaavat urheilijaa eettisesti kestäviin ratkaisuihin.

LISÄTIETOJA
Kansainvälisen urheilulääkärijärjestön eettiset kannanotot. http://www.fims.org/en/general/code-of-ethics
Maailman antidopingsäännöstö, World Anti-Doping Code. www.wada-ama.org
Suomen Lääkäriliiton ohjeet urheilulääkäreille, 2002. https://www.laakariliitto.fi/laakarin-tietopankki/kuinka-toimin-laakarina/toiminta-urheilulaakarina/
Suomen antidopingsäännöstö. www.suek.fi
Urheilulääkärin työsopimus -malli: https://www.laakariliitto.fi/site/assets/files/4883/2003-urheilulaakarin_tyosopimus.pdf