Akateeminen hammaslääkäriprofessio syntyi Suomessa vuonna 1892, kun hammaslääketieteen koulutus alkoi Aleksanterin yliopistossa Helsingissä Matti Äyräpään käynnistämänä. Lääkärintyössään Helsingin kirurgisessa sairaalassa hän oli havainnut, että kolmasosa potilaista poti hammasperäistä infektiota ja kolmasosa näistä potilaista kuoli sairaalahoidosta huolimatta. Äyräpää piti odontologiaa kirurgian erikoisalana, mutta silloinen Lääkintöylihallitus ei koulutusmallia puoltanut. Tämä johti koulutuksen eriytymiseen. Nykyisin hammaslääkäreitä koulutetaan neljässä lääketieteellisessä tiedekunnassa Helsingin, Itä-Suomen, Oulun ja Turun yliopistoissa. Lisäksi Tampereen yliopistossa annetaan jatkokoulutusta. Prekliininen vaihe on pitkälti yhtenäinen lääkäriopiskelijoiden kanssa.

Viimeaikainen tutkimusnäyttö on entistä vahvemmin osoittanut suunterveyden yhteyden muun elimistön terveyteen. Useimmilla kansansairauksilla on myös yhteisiä ympäristöön ja elintapoihin liittyviä riskitekijöitä, ja siksi potilasta olisi hoidettava kokonaisuutena. Lääkäreillä ja hammaslääkäreillä on tärkeä tehtävä vaikuttaa sosiaaliseen ympäristöön, jotta arjen terveelliset valinnat tulisivat mahdollisimman helpoiksi. Yhteistyön ja yhteisen ajantasaisen tiedon ylläpitäminen on kansanterveydellisestikin tärkeää sekä lääkäreille että hammaslääkäreille.

Hammaslääkärin ja lääkärin ammattien eettinen perusta on itsestään selvästi sama: ”terveyden ylläpitäminen ja edistäminen, sairauksien ehkäiseminen sekä sairaiden parantaminen ja heidän kärsimystensä lievittäminen” (lääkärinvala ja hammaslääkärinvala). Myös laissa terveydenhuollon ammattihenkilöistä lääkärin ja hammaslääkärin erityiset oikeudet ja velvollisuudet ovat yhtäläiset. Muualla lainsäädännössä on suun terveydenhuoltoa ja hammaslääkäreitä koskevaa erityislainsäädäntöä.

Hammaslääkäri joutuu työssään harvemmin kohtaamaan elämän alkuun tai loppuun liittyviä ongelmia. Tavallinen eettinen haaste hammaslääkärin arkipäivässä on sen sijaan se, ettei potilaalla ole mahdollisuutta saada tarpeenmukaista hoitoa ja purentaelimen kuntoutusta taloudellisesta asemastaan riippumatta. Hammas- ja suusairauksien hoito on terveyskeskuksissakin potilaalle selvästi kalliimpaa kuin muu hoito perusterveydenhuollossa. Palvelujen käyttö ja suunterveyden tila riippuvat Suomessa vahvasti ihmisen sosioekonomisesta asemasta.

Suun terveydenhuollon palvelujärjestelmä muuttui merkittävästi vuonna 2002, jolloin kuntien oli perusoikeusuudistuksen myötä tarjottava kaikille asukkailleen myös suun terveydenhuollon palvelut. Siitä lähtien nämä palvelut eivät ole eronneet muun terveydenhuollon palveluista oikeudelliselta asemaltaan. Tuolloin arveltiin, että terveyskeskusten palveluja ei tarvitse mitoittaa koko väestölle, koska Kela-korvaukset samaan aikaan laajenivat kaikenikäisten hammashoitoon.

Tilanne on säilynyt kohta kaksikymmentä vuotta rakenteellisesti samanlaisena. Hieman yli puolet aikuisista saa (2019) palvelunsa terveyskeskuksista ja hieman alle puolet yksityisvastaanotoilta. Terveyskeskusten palveluja käyttäisi kuitenkin suurempi osa väestöä kuin minkä suuruiselle osalle palvelut on resursoitu.

Hoidon todelliset kustannukset ovat samaa suuruusluokkaa sekä julkisessa että yksityisessä hoidossa, mutta yksityisessä hoidossa potilasmaksut ovat huomattavasti kalliimmat. Kela-korvauksia on viime vuosina leikattu, ja ne korvaavat enää keskimäärin 14 prosenttia tavanomaisen hammashoidon kustannuksista. Korvauksia ei kuitenkaan saa lainkaan esimerkiksi hammasproteeseista, jotka voivat vaikuttaa puhumiseen, purentakykyyn ja monipuolisen ravinnon saantiin ja samalla suuresti yksilön hyvinvointiin ja elämänlaatuun.

Yksityishammaslääkärien potilailla on perinteisesti ollut pitkiä luottamuksellisia hoitosuhteita, mutta palvelujärjestelmän muutosten myötä yhä harvemmalla on mahdollisuutta tai varaa valita hammaslääkäriään. Hoidon jatkuvuus voi tällöin vaarantua. Osa ihmisistä jää hammashoitopelon vuoksi vaille säännöllistä hammashoitoa, ja heidän suun terveydenhoitonsa saattaa rajoittua vain ensiapuluonteiseen vaivojen hoitoon. Eettisiä ongelmia voi liittyä myös kolmansien osapuolien lisääntyneeseen osuuteen; kliinisen autonomian kaventumiseen sekä taloudellisiin tai määrällisiin tulostavoitteisiin. Terveyskeskusten palvelujen täydentäminen ostopalveluilla ja palveluseteleillä mutkistaa myös perinteistä potilas–hammaslääkärisuhdetta ja hoidon jatkuvuutta.

Suun kroonisten tulehdusten (parodontiitti eli kiinnityskudostulehdus ja karies) hoito ja ennaltaehkäisy ovat olennainen osa terveyden ylläpitoa ja monien yleissairauksien (valtimonkovettumistauti, kohonnut verenpaine, diabetes, reuma) riskitekijöiden hallintaa. Suunterveyteen liittyvät kansantaudit voidaan estää terveiden elintapojen ja hyvän suuhygienian sekä oikea-aikaisen diagnosoinnin ja hoidon avulla. 

Suun terveydenhuollon henkilöstöllä on tärkeä rooli ja eettinen velvollisuus sekä lasten että aikuisten omahoidon ja terveellisten valintojen tukemisessa. Yhä suurempi osa väestöstä vanhenee hampaallisina, osa heistä myös muistisairaina. He tulevat tarvitsemaan apua suuhygienian ylläpitämisessä, jotta hyvä terveys, kivuttomuus ja purentakyky säilyvät. Myös riittävien hoitoresurssien varmistaminen ja oikeudenmukainen kohdentaminen on ammattikunnan etiikkaa.

LISÄTIETOJA
Heikki Vuorela. Hammaslääkäriprofession synty – kohti yliopistokoulutusta. Suomen Hammaslääkärilehti 2/2017.
ETENE. Lausunto implanttikiinnitteisen kokoproteesin käytöstä hampaattoman alaleuan hoidossa (8.2.2016).
Pirkko Pussinen ja Susanna Paju. Kansanterveydellisesti tärkeää työtä. Pääkirjoitus. Suomen Hammaslääkärilehti 3/2020.
FDI Dental Ethics Manual 2.2018.