Lääketieteen etiikka tuo eettisen argumentaation lääketieteelliseen päätöksentekoon. Lääketieteen etiikka nostaa esiin kysymyksiä potilaan ja lääkärin arvoista, oikeuksista ja velvollisuuksista ja on siten mukana lääkärin päivittäisessä potilastyössä koko ammattiuran ajan. Etiikan opiskelu valmistaa lääkäriä tunnistamaan eettisesti haastavat tilanteet ja toimimaan mahdollisimman rationaalisesti ja ammattimaisesti. Eri lääkärisukupolvet ovat kohdanneet työssään samankaltaisia potilashoidon ongelmia, mutta ratkaisut saattavat muuttua ajan myötä. Eettisesti hyväksyttävä toiminta siis muuttuu ajassa, ja lisäksi jokaisella ajalla on uusia hoitoon liittyviä eettisiä pulmia. Ilman toiminnan vahvaa eettistä pohjaa professio voi vaarantaa hyväksyttävyytensä ja yksittäisellä lääkärillä on vaara uupua tai kyynistyä työssään.

Lääkärin etiikka on profession yhteistä maailmanlaajuisesti ja yhdistää siten maailman lääkäreitä niin yksilöinä kuin professiona. Toisaalta lääkärin etiikka antaa vahvan tuen yksittäisen potilaan hoitoon ja tukee yksittäisen lääkärin työhyvinvointia ja työssä jaksamista.

LÄÄKETIETEEN ETIIKKA SYNTYY

Eettinen toimintatapa on ollut osa lääkärin työtä jo 2 500 vuoden ajan. Hippokrateen valan mukaan lääkärin tehtävänä on edistää potilaan parasta, välttää vahingon tuottamista sekä vaalia potilaan luottamuksen ja potilassalaisuuden säilyttämistä. Lääkärin ensisijainen velvoite on ollut huolehtia potilaan sairauden hyvästä hoidosta.

Hallitsijat ovat hyvin varhain pyrkineet vaikuttamaan lääkärien toimintaan erilaisilla säädöksillä. Vanhimmat tunnetut lääkärin oikeuksia ja velvollisuuksia koskevat säädökset sisältyvät Babylonian kuninkaan Hammurabin hallintokauden (1792–1750 eKr.) lakikokoelmaan. Se sisälsi myös rangaistuksia lääkärin huolimattomuuden tai taitamattomuuden seurauksena aiheutuneista hoitokuolemista ja muista virheistä. Nämä säädökset ovat toistatuhatta vuotta vanhempia kuin varhaisimmat tuntemamme lääkärien eettiset ohjeet.

Lääketieteen etiikka kehittyy ajan myötä, ja uudet hoitomuodot luovat uusia eettisiä kysymyksiä. Historiallinen lääketieteen etiikka keskittyi yksittäisen potilaan hoidon kliiniseen problematiikkaan. Lääkäri on saattanut perustaa hoitopäätöksensä omaantuntoonsa, intuitioon, kokemukseensa ja yleisiin toimintatapoihin. Luonnontieteelliseen tutkimukseen perustuva lääketiede on sangen nuorta. Historiallinen lääkärinetiikka keskittyi myös enemmän asioihin, joita nykyisin pidetään lähinnä käyttäytymisetikettiin kuuluvina. Tällaisia asioita ovat konsultaatiotavat, lääkärin arvonmukainen käytös potilaita ja kollegoja kohtaan, oikea suhtautuminen opettajiin ja kollegiaalinen tapa ilmoittaa vastaanotosta.

LÄÄKÄRIN ETIIKAN KEHITYKSEN UUSI AIKA

Lääketieteen etiikka kehittyi uudenlaiselle ja aiempaa laajemmalle käsitepohjalle toisen maailmansodan seurauksena. Sekä natsi-Saksan että Japanin lääkärit syyllistyivät rikoksiin ihmisyyttä vastaan muun muassa tekemällä epäinhimillisiä kokeita sotavangeilla. Nürnbergin oikeudenkäynnissä seitsemän tiedemiestä – suurin osa heistä lääkäreitä – tuomittiin kuolemaan rikoksista ihmisyyttä vastaan. Oikeudenkäynnissä vahvistettiin kymmenen periaatetta, joita lääkärien on noudatettava suorittaessaan ihmisiin kohdistuvia kokeita (Nürnbergin säännöstö). Maailman lääkäriliitto (World Medical Association, WMA) perustettiin nopeasti tämän tuomion jälkeen syksyllä 1947 valvomaan ja edistämään lääkärin etiikkaa. Seuraavana vuonna WMA hyväksyi Geneven julistuksen (Hippokrateen valaan pohjautuva lääkärinvala). Lääkärintyön eettinen pohdinta ei enää voinut koskea vain kollegoiden välisiä käytöstapoja.

Uuden ajan lääkärinetiikka perustuu historialliseen lääkärinetiikkaan, mutta sen käsitteet koskevat laajemmin koko yhteiskuntaa. Se kiinnittyy aikaisempaa vähemmän yhteiskunnan valtarakenteisiin. Samalla yksilön näkökulmaa on vahvistettu. Uuden ajan lääkärinetiikka korostaa potilaan voimaannuttamista ja voimaantumista (empowerment). Lääketieteellinen paternalismi – potilaan parhaaksi toimiminen häneltä sen kummemmin kysymättä – on saanut väistyä potilaan itsemääräämisoikeuden ja aktiivisen osallistamisen hyväksi. Sosiaalisen ja uskonnollisen moniarvoisuuden kunnioittamisen merkitys on kasvanut.

Lääketieteen tutkimus- ja hoitomenetelmät kehittyvät nopeasti. Potilaita on mahdollisuus hoitaa yhä vaikuttavammilla, mutta myös kalliimmilla teknologioilla. Elämän pidentäminen, potilaan psyyken ja jopa geneettisten ominaisuuksien muuttaminen on mahdollista. Lisääntymislääketieteen mullistus pakottaa pohtimaan aiemmin kyseenalaistamattomia ajatustapoja. Lääketieteen kehitys nostaa eettisiä ongelmia sekä yksilöiden hoidon että yhteiskunnan tasolla. Myös lääketieteen etiikka on kehittynyt entistä analyyttisemmaksi ja argumentoivammaksi. Tästä huolimatta perinteinen lääkärin etiikka – profession normit ja standardit – muodostaa edelleen lääkärin etiikan perustan. Eettisessä tarkastelussa on perinteisesti arvioitu yhden potilaan hoitoa. Nykyisin on arvioitava myös potilasryhmien ja koko väestön hoitoa ja parasta.

Lääketieteen nopea kehitys ja sitä seurannut hoitomahdollisuuksien ja resurssien kasvava kuilu on johtanut siihen, että yhteiskunnan pyrkimys ohjata lääkärintyötä voimistuu. Tämän takia lääkärin etiikka on entistä enemmän osa laajempaa yhteiskunnallista keskustelua eikä voi enää rajoittua profession sisälle. Lääketiede, lääkärin etiikka, kollegiaalisuus ja ammatin autonomia ovatkin muodostamassa kehikon, jossa yritetään löytää edellytykset lääkärin työlle, luottamukselliselle potilas–lääkärisuhteelle sekä oikeudenmukaiselle terveydenhuollon palveluiden järjestämiselle yhteiskunnassa. Tasapainon löytämisessä korostuu lääkäriprofession yhtenäisyyden merkitys niin lääkäreille, potilaille kuin yhteiskunnalle. Lääkärin etiikka on yksi tärkeä professiotamme yhdistävä tekijä.

PROFESSIO

Professio on vahvan ja arvostetun yhteiskunnallisen aseman saavuttanut ammatti. Professioiden asema perustuu erikoisosaamiseen, johon sen jäsenet ovat saaneet ainakin osittaisen ja usein lakisääteisen monopoliaseman. Lääkärillä on lakisääteinen yksinoikeus diagnoosin tekemiseen ja hoidon määrittämiseen sekä potilaan ottamiseen sairaalahoitoon – jopa vastoin potilaan tahtoa. Professioon kuuluvan ammattihenkilön asemaan liittyy myös tavallista suurempi autonomia työnteossa. Tyypillisiä ja vanhimpia professioita ovat papin, lääkärin ja asianajajan ammatit.

Profession tunnusmerkkejä ovat teoreettiseen tietoon perustuva osaaminen, koulutuksen ja harjoituksen tarve, alatyypilliset erityissäännöt, kuten papin rippisalaisuus, sekä ryhmän jäsenten taitojen testaaminen ja ylläpito. Professio voi saada ja ylläpitää ammatillisen autonomiansa vain kykenemällä vastaamaan tyydyttävästi yhteiskunnan muuttuviin, lausuttuihin ja usein myös lausumattomiin toiveisiin, jotka professioon kohdistuvat.

Lääkäriprofession ammattieettisiä velvollisuuksia ovat altruismi, korkea ammattitaito ja sen ylläpitäminen, lääkärin etiikan yleisten periaatteiden noudattaminen, humaanisten arvojen kunnioittaminen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteuttaminen. Lääkärit ovat ansainneet kliinisen autonomiansa usean sukupolven eettisen ja ammattitaitoisen työn perusteella. Vain tällä tavoin se voidaan säilyttää myös tuleville lääkärisukupolville. 

Profession kliinisen autonomian toteuttamisen tärkeä ehto on, että päätöksentekijät ja palvelujen käyttäjät luottavat profession edustajiin. Luottamukseen kuuluu myönteinen käsitys

1. ammattilaisten tiedollisesta ja taidollisesta osaamisesta
2. profession toteutettavaksi annettuihin päämääriin sitoutumisesta
3. toiminnan moraalisesta laadusta
4. jatkuvasta halusta kehittää omaa toimintaa.

Luottamukseen kuuluu profession riippumattomuuden kunnioittaminen ja varjeleminen. Luottamus voi heikentyä ”yleisten” yhteiskunnallisten syiden vuoksi mutta myös profession jäsenten oman toiminnan takia.

Mitä vahvemmin päättäjät haluavat varmistaa saavansa kaiken mahdollisen profession tuottaman hyvän, sitä vähemmän professiolle sallitaan itsenäisyyttä, liikkumatilaa ja päätösvaltaa. Samalla kuitenkin hapertuvat luottamusta ylläpitävät ja edistävät rakenteet. Luottamuksen heikennyttyä eivät hyvätkään tavoitteet johda onnistuneeseen toimintaan, vaan lopputulos on kaikkien kannalta epätyydyttävä tai huono. Siten lääkärin etiikka ja lainsäädäntö eivät saisi koskaan joutua ristiriitaan keskenään.

Profession sisäistä hyvää ei voi vaalia eikä ylläpitää ulkopuolelta. Valvontaa ja sanktioita tarvitaan äärimmäisinä keinoina, mutta niiden avulla ei voida luoda kestäviä ja eettisesti korkeatasoisia käytäntöjä. Vain professio, joka arvostaa, vaalii ja edistää keskeisiä arvojaan ja niiden mukaista toimintaa, voi asettaa kestäviä päämääriä ja vaalia ammattikuntansa moraalista autonomiaa. Lääkärin etiikka ei ole vain toimintaa potilaan parhaaksi, vaan se on myös yksi tärkeä lenkki vahvistamassa ammattikunnan toimintaedellytyksiä yhteiskunnassa.

Euroopan maissa on tavallista, että lääkäriprofessiolle on annettu lainsäädännössä valta säännellä toimintaansa. Ison-Britannian General Medical Council rekisteröi lääkärit ja käsittelee ammatinharjoittamisen rajoitukset ja poistot sekä vaalii hyvää lääketieteellistä toimintatapaa. Lisäksi se valvoo lääkärikoulutusta. Pohjoismaissa nämä viranomaistehtävät on otettu professiolta pois. Vielä 1950–60-lukujen taitteessa Suomen Lääkäriliitto rekisteröi erikoislääkärit ja valvoi koulutuksen asianmukaisuutta.

LÄÄKÄRIN ETIIKKA JA LAKI

Lääkärinvalassa lääkäri vannoo: ”Täytän lääkärin velvollisuuteni jokaista kohtaan ketään syrjimättä enkä uhkauksestakaan käytä lääkärintaitoani ammattietiikkani vastaisesti”. Tämän taustalla ovat toisen maailmansodan kokemukset. Syytteeseen asetetut lääkärit vetosivat siihen, että he olivat noudattaneet esimiestensä määräyksiä ja yleistä lakia.

Laki ja lääkärin etiikka eivät yleensä ole vastakkain, ja niiden välinen suhde on kaksisuuntainen. Laki asettaa raamit, joiden sisällä eettisiä valintoja voidaan käytännössä tehdä, mutta etiikka asettaa raamit, joiden sisällä lakia vapaaehtoisesti noudatetaan ja kunnioitetaan. Lain tulee ilmentää yhteiskunnan ajassa muuttuvia arvoja ja toiveita. Lakeja säädettäessä lääkäreiltä kysytään – ja tuleekin kysyä – miten laki vaikuttaa profession kykyyn selviytyä yhteiskunnan sille asettamien velvoitteiden hoitamisesta.

Lääkärin etiikan perinteinen arvo on jo Hippokrateen valassa mainittu potilassalaisuuden vaaliminen. Moderni yhteiskunta haastaa potilassalaisuuden ylläpitämisen monella tavalla. Potilaskortistot eivät ole enää lääkärin henkilökohtaista arkistoa. Kaiken tiedon siirtäminen sähköisesti on nykyisin helppoa ja nopeaa. Potilastietojen toissijainen hyödyntäminen on mahdollistettu lailla. Yleisen yhteiskunnallisen turvallisuuden ylläpitämiseksi yhä useammat viranomaiset ovat kiinnostuneita potilastiedoista. Potilaan oikeus tietojensa luottamuksellisuuteen on yhä useammin ristiriidassa toisen tahon tiedonsaantivaatimusten kanssa. Eettiset käsitteet ovat osa tämän moraalisen ongelman ratkaisua. Maailman lääkäriliitto on nähnyt tärkeäksi toistaa näkemyksensä, jonka mukaan lääkärin etiikan ja lain ollessa ristiriidassa lääkärin tulee noudattaa ammattikuntansa etiikkaa. Vain siten lääkäriprofessio voi säilyttää potilaiden luottamuksen myös tulevaisuudessa. Joissakin maissa epäluottamus viranomaisten toimintaan ja lainsäädännön muutokset ovat jo johtaneet lääkärin vastaanottoihin, joilta ei synny potilaskertomusmerkintöjä yhteisiin rekistereihin.

LÄÄKÄRIN ETIIKAN KULMAKIVET

Lääketieteen opetuksen yhteydessä lääkärit oppivat kriittisesti arvioimaan sekä omaa että potilaan käyttäytymistä ja näihin vaikuttavia seikkoja. Jokaisella lääkärillä on osin omasta elämästään kumpuava näkemys, miten lääketieteen keinoin voidaan saavuttaa yksittäisen potilaan paras. Vaikka ihmisillä olisi erilainen uskonnollinen, filosofinen, kulttuurinen tai poliittinen mielipide tahi kansalaisuustausta, heidän on kuitenkin suhteellisen helppo hyväksyä lääketieteen etiikan keskeiset periaatteet. Hyvän tekeminen (beneficence), pahan välttäminen (non-maleficence), ihmisyyden ja ihmisen autonomian kunnioittaminen sekä oikeudenmukaisuus muodostavat lääkäreitä kaikissa maissa ja kulttuureissa ympäri maailman yhdistävän perustan, johon potilashoidon tulee pyrkiä. Kun lääkäri huomioi ongelmatilanteissa nämä periaatteet, hän ei välttämättä saa yhtä yksiselitteistä vastausta, mutta eettisesti tukevan pohjan päätöksenteolleen kuitenkin.

Suomen Lääkäriliiton valtuuskunta on hyväksynyt lääkärin perusarvot ja määritellyt Lääkäriliiton tehtävät. Suomen Lääkäriliiton perusarvoja ovat ihmisyys, elämän kunnioittaminen, kollegiaalisuus, eettisyys ja korkea ammattitaito. Suomen Lääkäriliiton tehtävä on yhdistää lääkärit ammattikuntana ja kehittää sekä ylläpitää lääkärien yhteisiä ammatillisia arvoja ja edistää lääkäriprofessiota.

Sitoutuessaan yhteiskunnan arvostamaan etiikkaan professiolla on oikeus odottaa potilaidensa luottamusta ja arvostusta, toimintavapautta sekä oikeus odottaa tulevansa kuulluksi terveydenhuollon päätöksenteossa. Vapaus tuo aina mukanaan vastuuta, ja lääkäreiden on kehitettävä etiikkaansa ajanmukaisesti. Yhteiskunnalla on oikeus odottaa, että lääkärit noudattavat etiikkaansa ja toimivat potilaansa ja sitä kautta yhteiskunnan parhaaksi.

LISÄTIETOJA
WMA:n Geneven julistus: https://www.wma.net/policies-post/wma-declaration-of-geneva/