-
Lääketieteen kehitys ja lisääntyvä medikalisaatio ovat johtaneet yhä suurempaan toisaalta kysynnän ja toisaalta hoitomahdollisuuksien ja käytettävissä olevien resurssien väliseen ristiriitaan.
-
Priorisointi ei tarkoita hoidotta jättämistä, vaan tarkoituksenmukaisten ja kustannusvaikuttavien hoitokeinojen valintaa.
-
Priorisointipäätöksenteko kuuluu terveydenhuollossa kansalliselle ja alueelliselle tasolle, mutta myös yksittäisille lääkäreille.
-
Potilaiden yhdenvertaisuus edellyttää vahvaa kansallista ohjausta.
-
Yksittäisen lääkärin rooli priorisoinnissa on potilaalle parhaiten sopivan hoitovaihtoehdon valinta käytettävissä olevat hoitokeinot ja resurssit, potilaan näkemykset ja priorisoinnin periaatteet huomioon ottaen.
Terveydenhuollossa priorisointi on välttämätöntä johtuen terveydenhuollon resurssien rajallisuudesta ja riittämättömyydestä kaiken mahdollisen hoidon järjestämiseen. Terveydenhuollossa onkin aina jouduttu tekemään valintoja siitä, mitä hoitomuotoja järjestetään, millä tavalla ja mille potilasryhmille ne suunnataan.
Priorisoinnissa ei ole kysymys kustannusten leikkaamisesta, vaan siitä kuinka käytettävissä olevat resurssit jaetaan mahdollisimman oikeudenmukaisesti tarpeiden ja kustannusvaikuttavuuden perusteella. Kyse ei ole myöskään siitä kuka jätetään hoitamatta, vaan miten potilaita hoidetaan. Priorisoinnin tavoitteena on potilaiden yhdenvertaisuus, oikeudenmukaisuus ja resurssien kohdentaminen tehokkaasti niin, että saadaan tuotettua mahdollisimman paljon terveyshyötyä.
Priorisointi tapahtuu limittäin terveydenhuollon kaikilla tasoilla. Kansallisella tasolla päätetään priorisoinnin suurista linjauksista ja periaatteista. Palveluiden järjestäjien, rahoittajien ja toimintayksiköiden tasolla päätetään toimintayksiköiden resursseista ja niiden ohjailusta. Alimmalla tasolla yksittäinen lääkäri tekee yhdessä potilaan kanssa viime käden priorisointipäätökset päättäessään yksittäisen potilaan hoitolinjasta. Päätöksenteko näillä eri tasoilla vaikuttaa toisiinsa ja voidaan ajatella muodostavan priorisoinnin kokonaisuuden.
Jotta potilaat tulisivat kohdelluksi yhtäläisesti asuinpaikasta riippumatta, kansallisella tasolla tulee olla vahva rooli priorisointipäätöksenteossa. Priorisoinnin suurista linjoista, päätöksentekoprosesseista ja periaatteista on päätettävä demokraattisesti. Varsinaisten päätösten tekemiseen taas tarvitaan terveydenhuollon ammattilaisten asiantuntemusta. Hoitavalle lääkärille tulee jättää tarvittava liikkumavara, jotta potilaiden yksilöllisyys voidaan ottaa hoitopäätöksissä huomioon.
Optimaalisesti toimivassa terveydenhuollossa priorisointipäätökset tehdään avoimesti, systemaattisesti, selkein perustein ja selkeästi määritellyn prosessin tuloksena. Tämä tekee priorisoinnista demokraattisempaa, vastuullisempaa, perustellumpaa ja läpinäkyvämpää – ja siten myös kansalaisille ymmärrettävämpää ja hyväksyttävämpää. Palveluvalikoima pitää mitoittaa sen kokoiseksi, että resurssit riittävät näiden palveluiden tarjoamiseen kaikille niitä tarvitseville ilman tarpeettomia hoitoon pääsyn kynnyksiä.