-
Lääkärin tulee soveltaa lääketieteellistä tutkimustietoa ja kokemusta potilaan parhaaksi.
-
Lääkärin tulee noudattaa erityistä harkintaa ja varovaisuutta, mikäli on perusteltua käyttää yleisesti hyväksyttyjä hoitomuotoja, joiden vaikuttavuudesta on niukasti tutkimusnäyttöä.
-
Lääkärin tulee keskustella potilaansa kanssa tämän mahdollisesti käyttämistä muista hoidoista ja tarvittaessa kertoa niiden haitoista.
-
Lääkärin ei tule tarjota uskomushoitoja.
Terveydenhuollon uskottavuuden ja järkevän resurssien käytön takia on välttämätöntä, että tutkimus- ja hoitokäytännöt ovat lääketieteellisesti perusteltuja ja yleisesti hyväksyttyjä. Pääsääntöisesti tämä tarkoittaa sitä, että käytännöt perustuvat vahvaan lääketieteelliseen tutkimusnäyttöön. Terveydenhuollon resurssien rajallisuus ei mahdollista resurssien käyttämistä tutkimus- ja hoitokäytäntöihin, joiden vaikuttavuudesta ei ole näyttöä. Nämä resurssit ovat aina pois mahdollisesti hyödyllisemmästä toiminnasta. Tulee kuitenkin huomioida, että aina ei ole mahdollista saada vahvaa tutkimusnäyttöä hoitomuotojen vaikuttavuudesta (esimerkiksi harvinaissairaudet).
Yhtenä taustatekijänä tehottomalle resurssien käytölle terveydenhuollossa on medikalisaatio, joka saattaa johtaa ylitutkimiseen, ylidiagnostiikkaan ja ylihoitoon. Medikalisaatiota ja siihen liittyviä ilmiötä voidaan vastustaa sitoutumalla tieteelliseen näyttöön, hyvään lääketieteelliseen osaamiseen ja kustannusvaikuttavuuden tavoitteluun.
Tutkittuun tietoon perustuvia tutkimus- ja hoitokäytäntöjä on koottu suosituksiin. Keskeisimpiä suomalaisia suosituksia ovat Lääkäriseura Duodecimin ylläpitämät Käypä hoito -suositukset. Laadukkaat ja relevantit suositukset tulisi olla terveydenhuollon tutkimus- ja hoitokäytäntöjen perusta. Tutkimus- ja hoitokäytäntöjen yhdenmukaisuus on perusteltua myös potilaiden yhdenvertaisuuden takia.
Lääkärinvalan mukaan lääkärin tulee käyttää vain lääketieteellisen tutkimustiedon tai kokemuksen hyödyllisiksi osoittamia menetelmiä. Laki terveydenhuollon ammattihenkilöistä edellyttää myös, että ammattitoiminnassa sovelletaan yleisesti hyväksyttyjä ja kokemusperäisiä perusteltuja menettelytapoja.
Lääkärillä on kliiniseen autonomiaan perustuva mahdollisuus harkita myös muita kuin yleisimpiin suosituksiin perustuvia hoitomuotoja yksittäisen potilaan kohdalla, mikäli potilaan terveys tai muut olosuhteet sitä edellyttävät. Valinnan tulee silti aina perustua näyttöön, odotettuun vaikuttavuuteen ja turvallisuuteen sekä potilaskohtaisiin hyötyihin ja haittoihin.
Yksittäisten lääkärien auktoriteetti perustuu osaltaan ammattikunnan nauttimaan luottamukseen, joka pohjautuu vaikuttaviksi osoitettujen hoitojen käyttöön. Potilaan on lääkäriin tullessaan voitava luottaa siihen, että tämä soveltaa parhaita, tieteelliseen viitekehykseen pohjautuvia menetelmiä. Tästä johtuen lääkärin ei tule tarjota uskomushoitoja.
Optimaalisesti toimivassa terveydenhuollossa käytetään vain lääketieteellisesti perusteltuja ja vaikuttaviksi todettuja tutkimus- ja hoitomenetelmiä.